perjantai 20. huhtikuuta 2018

Insight -retriitti




Heräsin jo seitsemäntenä aamuna peräkkäin ennen neljää aamuyöllä. Unifraktaalit pyörivät silmissäni raahautuessani peiton alta ulos pimeyteen. Aikaiset aamut ja intensiivinen työskentely ovat saaneet kaikki värit hohtamaan kirkkaana pimeydessäkin. Katson tähtitaivasta ja vuoren takana hehkuvaa puolikuuta. Silmäni valuvat makeaa vettä edellisen yön unien jäljiltä. Ilma on viileää ja sora rahisee kenkieni alla kävellessäni kohti päärakennusta. Aamugonging kumina väreilee ilmassa, kun kaivan edellisiltana valmistamani vihreän teen piilopaikastaan ja kumoan sen huiviini. Kävelen portaat ylös ja istahdan paikalleni, C3. 

Opettajan ääni kaikuu hallissa ”Start again, start again”. Aikaisemmin tein anapanaa kolme ja puoli päivää putkeen 11 tuntia päivässä. Sen seurauksena kehossani on pyörinyt jo parin päivän banja -meditaation ajan sekä omituisia kipuja että epämääräisiä värinöitä ja – parempien ilmaisujen puutteessa – sumeita pilviä, jotka tuntuivat puutuneilta tai sokeilta alueiltani kehotietoisuuteni kentässä. 

Aloitan jälleen; skannaan kehoani. Piste pisteeltä siirrän huomioni keskuksen päästä varpaisiin. Toisella tai kolmannella kerralla huomaan fokukseni keskipisteen muuttunen laserin teräväksi ja ”sisälläni” – jos se on oikea termi – käynnistyy jonkinlainen kummallinen teknologinen laite. Valotykki tai laserpiirturi pääni keskellä rupeaa kuin itsestään skannaamaan kehoni pintaa nopeasti ja tarkasti.

Istun paikallani, opettajan sanat kaikuvat päässäni: ”ataraksia ataraksia” – tyyneyttä; hengitän rauhallisesti ja tarkkailen etääntyneenä, mutta jossain mieleni sopukassa hämmästysmoduuli huutaa vauhkoontuneena: ”Holy fuck, what is this?!”. Hengitän; samalla valosta rakennettu laserpiirturikone sisälläni kartoittaa kehoni jokaisen solun ja tallentaa kuvan jonnekin aivoihini/tietoisuuteeni(?). Kartan valmistuttua, tapahtuu jonkinlainen vaihesiirtymä. Vesi muuttuu höyryksi sadan asteen lämpötilassa; vastaavasti, tuntuu kuin päälleni olisi heitetty täydellisesti kehoani muotoileva viileä peitto, jonka pinnalla tuivertavat sadat pienet tuulet. Kun hengitän sisään – hengitykseni on sekä hyvin rauhallista että lyhyttä – peiton läpi virtaa tuuli ylöspäin, muodostaen pyörteitä kehoni jokaisella pisteellä. Koko kehoni pinta on yhtä. Hengitän ulos, tuulten ja pyörteiden suunnat muuttuvat. Kehoni pinta ja tietoisuuteni ovat sama asia. Jokainen elämässä koettu vastoinkäyminen, kipu, särky, valhe, katumus ja syyllisyys näkyvät mustina pisteinä väreilevällä kankaalla. Sisäinen katseeni valikoituu niistä yhteen; opettaja sisälläni sanoo ”Anicca! Everything is impermanent” – musta piste rupeaa väreilemään. Kipu muuttuu vapinaksi, vapina kuumuudeksi ja pian tuntuu kuin kehoni/tietoisuuteni pinnalla olisi savuava reikä. Vapaudun yhdestä menneisyyteni tuhansista taakoista.



Katson tyyneydellä kehotietoisuuteni kangasta. Mustia pisteitä, isoja ja pieniä on tuhansia. Jokainen piste on kuin kivi tai musta negatiivisuuden helmi. Niitä kutsutaan samskaroiksi, tunnemuistoja jossakin alitajunnassa, jotka ohjaavat käyttäytymistämme ja saavat meidät sotkeutumaan yhä syvemmälle kurjuuteen, pahoinvointiin ja kärsimykseen. Tässä se nyt on, silmieni edessä: samsara – karminen kirjanpitojärjestelmä – nyt sen on aika muuttua tuhaksi. En voi uskoa todeksi kokemaani, mutta siinä se on, tunnen sen kehossani, se on yhtä totta kuin aamiaiseni tai lasi vettä. Tunnen sen konkreettisesti kehossani.

Rupean poistamaan noita karman mustia helmiä; yksi kerrallaan ne tuhoutuvat sisäisen katseeni edessä. Samalla kehoni tuntuu ilmassa leijuvan kevyeltä. Ataraksia… tyyneys, hengitä, älä antaudu hämmästykselle; tämä on ainutlaatuinen tilaisuus ohjelmoida uudelleen koko alitajunta. Viileät tuulet pyyhkivät ihoani satojen psykosomaattisten kipujen hälvetessä kehostani. Viileiden tuulten vakiintuessa kehoni pinnalle, opettaja kertoo, että on tullut aika vetää hopean värinen ohut – hämähäkin seitin kaltainen – lanka väreilevältä päälaelta selkärankaa pitkin häntäluuhun asti.

Tapahtuu uusi vaihesiirtymä. Se mikä äsken jo itsessään oli hämmentävä kokemus, energiavirrat kehoni pinnalla, muuttuukin kolmiulotteiseksi kokemukseksi. Olen saapunut bhanga’an. Kehon sisällä on pelkkää väreilevää plasmaa, jossa jokainen piste on samanaikaisesti kytköksissä muihin. Koen(?)/Näen(?) selvästi miten jokainen samskara, joka samsarassa on kehoon keräytynyt, on kytköksissä tuhansiin muihin ja ne muodostavat reaktioiden ja vastareaktioiden verkoston. Kipu tuntuu ikävältä, tulee aversio. Aversion seurauksena tulee halu välttää kipua; nousee himo saada helpotusta kipuun/häpeään/syyllisyyteen/katumukseen. Helpotusta haetaan, valheilla, petoksilla, itsehuiputuksella jne. Herää myötätunto jokaista elävää olentoa kohtaan, rimpuilemme kaikki kärsimyksessä löytämättä reittiä ulos; samsara – todellisuuden kurja luonne. Oivallan, että reitti ulos samsarasta on olla reagoimatta himolla ja aversiolla näihin väreileviin tuntemuksiin – niitä pitää vain tarkkailla oikeassa mielentilassa. Oivalluksen tapahtuessa mustien hippujen verkosto syttyy kirkkaaseen tuleen. Tuli leviää kuin maanalainen maastopalo kolmiulotteisessa valohohteessa kehotietoisuuskentässäni. Olen äimistynyt; ateistinen aivoni heittää kuperkeikkaa. Voiko todella olla niin, että tämä meditaatiotekniikka voisikin olla ihan oikeasti Buddhan kehittämä – kuten opettaja väittää? Voisiko samsarasta sittenkin paeta? Mikä parasta, onko tämä pelastuksen polku sellainen, ettei mitään uskoa tarvita, vain raakaa työtä? Miten voi olla, että tämä on laillista? Jos päättäjät tietäisivät mistä on kyse, tämä olisi vähintään yhtä laitonta kuin LSD.

En ole koskaan oikeastaan uskonut Buddhaan tai hänen opetuksiinsa minään muuna kuin myyttinä. Tässä sitä nyt kuitenkin istun ja jotain ihmeellistä todella näyttää tapahtuvan.

Palaan takaisin opettajan sanoihin: Ataraksia. Tapahtuu mitä tahansa; mitä tahansa, pysy tyynenä. Pysyn tyynenä ja rentoudun. Bhanga -tila syvenee. Valoplasma sisälläni väreilee harmonisesti, hehkuu ja kirkastuu. Plasmalla ei ole keskipistettä. Huomion keskittyessä yhteen pisteeseen, plasma hajaantuu ja tekee pyörteitä. Laservalokone joka aiemmin skannasi kehoni pintaa, valaisee nyt jokaisen tietoisuusatomin sisälläni. Koen kuinka oikean käteni sisältö rakentuu kokonaan uudeestaan. Mietin, että mitäköhän sieltäkin nyt poistetaan ja ennen kaikkea, kuka tai mikä sen poistamisen tekee? En minä ainakaan. Tässä tilassa keho/mieli on vain yksittäisiä yhdessä väreileviä atomeita, mutta keskusta ei ole…. Keskusta ei ole, vain viuhuvaa atomiaineista… Anatta… no-self – Buddhan opetuksissa mitään sielua tai minuutta ei ole; vain energiaa. Istun lattialla ja hengitän rauhallisesti – mikä tämä keho onkaan, se hengittää, mikä onkaan tuo tarkkailija – se pysyy tyynenä kun minuuden illuusio katoaa tavoilla, joilla se ei ole koskaan aikaisemmin kadonnut.

Mietin neljää jaloa totuutta (tai jotain versiota siitä): elämä on kärsimystä, kärsimyksestä voi vapautua, kaikki ilmiöt ovat väliaikaisia, nirvana on todellista rauhan tunnetta. Tässä sen nyt ”näen” / ”koen” kehossa(ni?) – näinhän se näyttää olevan, ymmärrän, etteivät neljä jaloa totuutta kerro tuonpuoleisesta elämästä. Ne kuvaavat tätä meditaatiokokemusta käytännön tasolla tässä ja nyt. Kyse ei ole teoriasta, vaan käytännön havainnosta. Mietin, että nykymaailmalle sopivampi ilmaisumuoto voisi pikemminkin olla: 1) Elämässä on paljon kärsimystä; 2) yksilö voi omilla toimillaan vähentää kärsimistään; 3) koska, mikään ei ole ikuista, etenkään kärsimys; 4) kun lakkaa himoitsemasta ja pakenemasta, saavuttaa syvän rauhan tunteen.





Istun meditaatiossa seitsemättä tuntia seitsemäntenä päivänä. Aloitan jälleen alusta pienen tauon jälkeen. Edellinen kokemus toistuu identtisenä. Mitä ihmettä, onko kyseessä pysyvä taito? Pysyvämpi meditaation aikaansaama muutos tässä atomiharmoniassa, jota näennäisesti ”minuksi” kutsutaan? Istun, selkä on suora, puutuneet raajat ovat kuin itsestään muuttuneet ei-puutuneiksi ja tunteviksi. Palaan bhanga’an jo kolmannen kerran. Nyt tiedän, että olen oikeasti löytänyt jotain ainutlaatuista ja poikkeavaa. Kokemus on voimakkuudeltaan samaa tasoa kuin 5 grammaa sieniä tai 3 kuppia ayahuaskaa (lukemani perusteella).

Sisälläni nousee tunne, jollaista en ole aikaisemmin kokenut, mutta tunnistan sen myöhemmin; kyseessä on piti, meditaation aikaansaama riemu. Nyt reilut 10 päivää tapahtuman jälkeen, näyttää siltä, että muutos on todella ollut pysyvä. On kuin joku olisi tehnyt emotionaaliselle keholleni perustavanlaatuisen kirurgisen toimenpiteen. Kärsivällisyyteni on kaksinkertaistunut; kun nousee tilanteita, joissa pitäisi kokea negatiivisia emootioita, emootiot eivät käynnisty ne vain pulahtavat hetkeksi tietoisuuteen kadotakseen taas hetkeä myöhemmin. Stressireaktiot eivät käynnisty samalla tavalla. Pystyn istumaan aloillani töitä varten pyörimättä ja hötkyilemättä. Mieleni on hiljainen, yhtenäinen ja keskittynyt. Kotiin palattuani kehoni läpi pyyhki toistuvasti viileän mukavia riemun aaltoja, tanssin kaksi päivää putkeen saman biisin tahdissa. Tai… ainakin joku atomiharmonia liikkui paineaaltojen kanssa samaan aikaan.




Mielenkiintoista on sekin, että tila hälvenee, mikäli meditaatiotekniikkaa ei toista päivittäin. Mikäli kuitenkin tekniikkaa käyttää päivittäin, piti palaa ja muodostuu koko arkielämää värittäväksi perustunnevireeksi. Minulle on kerrottu, että tunne vakiintuu, jos sen kanssa tekee töitä. Mielenkiintoista tuntuu olevan sekin, että prosessi näyttää nopeutuvan. Ensimmäisen kehokartan muodostamiseen, eli ennen kokemusta viileästä peitosta, jota kuvailin yllä, meni n. 30 tuntia. Sen jälkeen prosessi on nopeutunut siten, että nyt se onnistuu n. 30 minuutissa. Joka kerta kun tuon kehokartan saa valmiiksi, on siitä seuraava vaihesiirtymä ilmeinen; kaikenlaiset pienet kivut ja kolotukset kehosta katoavat; selkä suoristuu ja ”energiat virtaavat” kehon läpi esteettä.
Elämässä on myös motivaatiota ja syvää tiedostavuutta sen suhteen, ettei ole minkäänlaista mielenkiintoa toistaa aikaisempiin samskaroihin/kärsimyksiin liittyviä virheitä. Erilaiset himot ja halut ovat selvästi pienentyneet, sillä ne näyttävät nousevan peloista, ahdistuksista, syyllisyydestä, katumuksesta jne. Kun lakkaa identifioitumasta näihin tunteisiin, lakkaa tekemästä niiden vastareaktiona tekoja, jotka ylläpitävät näitä negatiivisia tunteita. Niistä johtuvat kivut ja säryt näyttävät hälvenevän tämän jälkeen itsestään – aaltoilevat edestakaisin, mutta jokainen aalto on edellistä heikompi. Huoli tulevaisuudesta on massiivisesti pienentynyt; tapahtui mitä tahansa, pärjään kyllä, sillä nyt minulla on kompassi. Kaikki on katoavaista ja muuttuvaa, joten ei ole järkeä/syytä/aihetta tarttua häviäviin ilmiöihin. Tämä on tietysti älyllisellä tasolla helppoa sanoa ja ”ymmärtää” – on kuitenkin eri asia käydä tämä läpi oman kehollisen kokemuksen kautta.

Osalla blogin lukijoista varmaan herää erilaisia kysymyksiä, että mitä nyt olen oikeastaan kokenut, ja onkohan se nyt totta kuitenkaan? Ehkä kyseessä on vain blacebo -ilmiö. Ainoa mitä tuohon nyt voi sitten sanoa on seuraava. Olen kokeillut itsehypnooseja, shamanistisia työkaluja ja erilaisia samadhi -meditaatiotekniikoita enemmän kuin keskivertokansalainen.  Joudun kokemuksieni pohjalta toteamaan tämän meditaatiotyökalun olevan selvästi omassa kategoriassaan. Sen aikaansaamat muutokset ovat selvästi pysyvämpiä kuin mikään, mitä olen aikaisemmin kokeillut. Voin vain sanoa, että kokeile itse, jos et usko. Jos ei toimi ensimmäisellä kerralla, kokeile uudestaan ainakin pari kertaa. Parhaat jutut toimivat, uskoi niihin tai ei.



Olen melko varma, että omalla kohdallani tämä kyseinen tekniikka meni pidemmälle kuin monilla muilla samalla leirillä olleilla (olin yksi n. 70:stä), koska taustallani on ainakin tuhat tuntia anapanaa. Culdasan kuuluisan meditaatio-oppaan mukaan, kuvailemieni kokemuksia ennen on kyettävä pitämään anapana -meditaatiossa mieli keskittyneenä yhteen pieneen pisteeseen yli minuutin ajan, keskittymisen herpaantumatta. Tämän lisäksi on kyettävä erottamaan toisistaan ”keskittyminen” ja ”huomio”. Keskittyminen on se piste, johon mielesi on kiinnittynyt, huomio on se koko kenttä, mistä tietoisuutesi sisältö muodostuu. Mikäli luet kirjaa, keskittyminen on se sana, johon kulloisellakin hetkellä paneudut, huomiokenttä on kaikki se, mitä tietoisuudessasi on sillä hetkellä kun olet paneutuneena yksittäiseen sanaan – muu kirjan sivu, taustahäly, kehotuntemukset yms.

Bhanga -tilan saavuttamiseksi on sinun siis kyettävä hiomaan keskittymisestä niin terävä että, sen pinta-ala tuntuu ihollasi vain lyijykynän terän kokoisena alueena. Huomiokentän taas on oltava samalla hetkellä melko vakaasti hiljainen tai tyhjä; siellä ei saa pomppia tulevaisuuden haaveita tai seksuaalisia fantasioita sillä hetkellä, kun peneudut johonkin tiettyyn pisteeseen kehossasi. Tämä taas ei ole mahdollista, ennen kuin olet puhdistanut mielestäsi riittävän määrän samskaraa – eli epäpuhtauksia. Ennen pistemäisen keskittymisen aikaansaamista, samskarat ilmenevät, tuntuvat ja näkyvät tietoisuudessa ahdistavina ja negatiivisina tunteina, jotka pitää huomioida, havainnoida, hyväksyä ja päästää menemään. Tämä prosessin vaihe voi kestää meditaation / anapanan intensiivisyydestä riippuen viikkoja tai kuukausia. Tästä syystä voi olla järkevää yrittää mahduttaa elämään neljän päivän jakso, jossa tekee pelkkää anapanaa n. 10 – 12h /päivä – ryönästä pääsee nopeammin ja tehokkaammin eroon, eikä nihkeitä päiviä ole kuin n. viikko, verrattuna siihen, että kärsii pari kuukautta n. tunnin meditaatiolla / päivä. Luonnollisestikin anapana -vaihe on sitä ikävämpi ja vaativampi, mitä enemmän kärsimystä yksilö on maailmaan tuottanut. Hyvä uutinen kuitenkin on, että kaikesta siitä voi päästä eroon. Olen kuullut raportteja, joissa ihmiset tärisevät, oksentelevat ja kärsivät kuumeesta sekä flunssasta aloitettuaan anapanan. Oma anapana -vaiheeni ei onneksi ollut näin vaativa. Johtuen osittain siitä, että olen matkani varrella oksennellut sankoon muissa yhteyksissä ja aloittanut meditoinnin yli 20 vuotta sitten.

Reflektoin tässä nyt elämääni taas yhtä kokemusta rikkaampana. Eräs kysymys, mihin toistuvasti törmään ihmettelijöiden toimesta, on se, että miten voi olla, ettei kaltaiseni ihminen, usko jumalaan tai sieluun, tämänkaltaisista kokemuksista huolimatta. Tai vaihtoehtoisesti, miksi en ole edes buddhalainen, ikään kuin olisin harmonisena atomiaaltofunktiona viallinen, jos en usko johonkin. 

Buddhalaisessa teologiassa, jos sitä sellaiseksi edes voi kutsua, on väite, jonka mukaan jumalatkin ovat alisteisia luonnon laeille, jumalatkin kärsivät, haluavat ja himoitsevat. Mikä mielenkiintoisinta, hekään eivät ole ikuisia, sillä vain pysymättömyys on ikuista. Mikäli näin on, jumalat eivät ansaitse statustaan jumalina. Mutta, oma syyni sille, miksi en usko jumalaan, on se, etten ole koskaan kokenut mitään jumalaa; en usko sieluun, koska en ole mitään sielua missään kokenut. Jotkut hipit sitten saattavat sanoa, että jumala on sama kuin tietoisuus ja jos uskon tietoisuuteen, uskon jumalaan.

Oma vastaukseni on, että tietoisuus on olemassa, sitä on turha kiistää. Se on kaiken toiminnan ensimmäinen premissi. Tietoisuus ei kuitenkaan näytä tekevän juuri mitään, se vain tarkkailee tyynesti maailman menoa -- kuin Shiva -patsas. Oma kokemukseni tietoisuudesta ei tunnu vastavan minkään uskonnon muotoiluja mistään jumalista tai sieluista. Tietoisuuteen ei tarvitse uskoa, sen voi kokea, eikä se vaadi uskonkappaleita.... Ja jos jotain näkemystä omat ajatukseni tietoisuudesta mukailevat, niin se varmaan Kashmirin Shaivalaisuutta.


Miksi sitten en ole buddhalainen? Koska meditaatio ei tarvitse uskoa toimiakseen. Se on menetelmä. Puuroakin voi keittää uskomatta jumalaan tai mihinkään yliluonnolliseen, sama pätee meditaatioonkin. Lisäksi, buddhalaisuus uskontona on täynnä omituisia riittejä ja velvoitteita, jotka eivät puhuttele minua suuntaan tai toiseen. Buddhalaisuudessa on tosin sama velvoite kuin tieteessä, sitoutuminen totuuteen; tämä kyllä kutsuu ja kiinnostaa. Minulle totuus on tosin kirjoitettu pienellä t-kirjaimella. En usko suuriin Totuuksiin, lukuun ottamatta kenties asioiden pysymättömyyttä. Tähänkään ei kuitenkaan tarvita buddhalaisuutta, sillä meillä on termodynamiikan tointen pääsääntö: entropia. Buddhalaisuudessa on myös opinkappale, jonka mukaan kaikki olevainen (tietoisuusatomit mukaan lukien) ilmestyvät tyhjästä/tyhjiöstä, mutta tämä sama toteamus löytyy kvanttimekaniikastakin, ei tarvitse uskoa mihinkään; voi vain katsoa mitä Kasimir -vaikutuksesta tiedetään tieteen puolella. Asiat, tyhjästä ilmestyvät ja tyhjään katoavat ne. Sama pätee kaikkiin huoliimme, ajatuksiimme, toiveisiimme, himoihimme, särkyihimme ja tunteisiimme: tulevat tyhjästä ja katoavat, turha niihin on siis kiinnittyä. Mielenkiintoinen sattuma, että buddhalaisuus ja länsimainen tiede löytävät lukuisia yhtymäkohtia toisistaan, mutta maailmassa on muitakin mielenkiintoisia sattumia. Turha niitä on ottaa niin vakavissaan.

En ole buddhalainen, koska buddhalaiset sanovat tietoisuudenkin olevan illuusio, pohjimmiltaan maailmassa ei ole edes tietoisuutta. Tämä taas tuntuu itselleni liian voimakkaalta väitteeltä, en ole kokenut tietoisuuden olemattomuutta mitenkään syvällisessä mielessä. Tiedän kyllä, että erilaisilla ns. absorption -tekniikoilla voi kokea tietoisuuden illusorisuuden, ja olen sen kokenutkin, ongelma vain näissä ns. korkeammissa dhyana -tekniikoissa tunuu olevan se, että ne eivät jätä pysyviä muutoksia kokijaansa. Buddhalaista meditaatiota opettavat myös usein sanovat, että, mikäli haluaa kokea tietoisuuden illusorisuuden, se pitää kokea insight -tekniikoilla, ei samadhi -pohjaisilla dhyana tekniikoilla. Katsotaan, jos pääsen niin pitkälle polullani, josko tietoisuuskin muuttuisi vielä illuusioksi.


Tästä nyt päästään varmaan vielä siihen kysymykseen, mikä osaa lukijoista mietityttää: koinko jonkinlaisen valaistumisen? Oma vastaukseni on, että en. En usko valaistumiseen, mutta vaikka uskoisinkin, niin Theravada -buddhalaisuuden meditaatiokarttoja (eräänlaisia edistystä kuvailevia kirjoituksia) tarkkailemalla on selvää, että valaistuminen jaetaan neljään vaiheeseen. Ensimmäinen vaihe on nk. stream entry. Bhanga -tilat ovat yksi selvä merkki, että meditoija on matkalla kohti stream entryä. Bhanga -tilatkin ovat tosin vain noin puolivälissä matkalla kohti stream entryä. Tätä ennen on edessä vielä nk. samatha -vaihe. Samatha’ssa bhanga on muodostunut elämän vakiotilaksi ja äärimmäisen syväluotaava levollisuus valtaa meditoijan mielen. Kun samatha vakiintuu, meditoija on lähellä stream entryä; hänen tulisi kuitenkin vielä oivaltaa kokemuksen tasolla muutama seikka, joihin en tässä paneudu.

Mutta, mitä nyt näistä meditaatiokokemuksista on sitten jäänyt käteen? Ei valaistumista? Ei uskoa suureen pelastavaan Jumalaan? Miksi mennä jopa viikkojen mittaiselle retriitille piinaamaan itseään? Retriitillä kun ei saa puhua. Retriitillä on pakko noudattaa luostarikuria, herätä neljältä aamulla, ei kahvia, ei tupakkaa, ei alkoholia, pelkästään piinaavia itseinhosta ja kurjuudesta nousevia tunteita. Näistä vapautuakseen, vääntää mielensä epätoivoisena asentoon, jossa  päätyy omaksumaan vain kamalia ajatuksia kaiken pysymättömyydestä, tyhjyydestä ja sieluttomuudesta. Miksi kukaan haluaisi tehdä tätä itselleen? Vastaus on helppo: koska se tekee loppuelämästäsi parempaa ja onnellisempaa. Anna karman palaa, niin koet sen itse. Mihinkään ei tarvitse uskoa, istut vain alas tarkkailemaan hengitystäsi.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti