keskiviikko 14. maaliskuuta 2018

Pohdintaa suomalaisen koulujärjestelmän automatisoinnista



Viime perjantaina olin mukana YLEn TV-lähetyksessä jossa keskustelin mukavan ja sympaattisen start up -yrittäjän kanssa. Hän haluaa tehdä maailmassa hyvää ja parantaa suomalaista koulujärjestelmä. Hän ehdotti tuolloin lähetyksessä että koulusta pitäisi tehdä hallittu ympäristö, josta kerätyllä datalla voisi sitten parantaa opiskelijoiden suoriutumista. Tämä kirjoitus ei ole kritiikkiä Villeä kohtaan. Hänen ehdotuksensa voi olla hyvä, mutta sitä pitää tarkastella huolellisesti.

On hyvä aloittaa miettimällä, mikä suomalaisesta koulujärjestelmästä tekee erinomaisen jo nykymuodossaan. Verrattuna esimerkiksi Koreaan, jossa oppimissuoritukset ovat parempia, voisi äkkiseltään ajatella, että suomalaisessakin järjestelmässä on jotain parannettavaa. Näin voi olla, mutta jos tarkastellaan sitä, että miten/miksi korealainen järjestelmä suoriutuu, huomaamme pian, että korealainen koulu on autoritaarinen, oppilaita stressaava ja kurinalainen. Suomalaiset koulut ovat eräänlaisia muumilaaksoja, ne ovat kohtuullisen vapaita, epämuodollisia, ystävällisiä ja opettajat ovat enemmän ohjaajia kuin auktoriteetteja. Mikäli suomalaisista kouluista halutaan tehdä koneoppimisdatan keräämisen kannalta erinomaisia paikkoja, niistä pitää tehdä korealaisempia kouluja. Tässä ei välttämättä ole järkeä. Suomalaisessa koulussa oppilaat menestyvät, koska koulu on kiva ja viihtyisä ympäristö. Mikäli suomalaisessa koulussa kaikkea ruvetaan tarkkailemaan, siitä tulee enemmän vankilan kaltainen ympäristö ja tämä on nopeasti perustavanlaatuisessa ristiriidassa suomalaisten muumiarvojen kanssa, joille olennaista on elämästä nauttiminen maltillisilla tavoilla. Suomalainen koulu on kiva ympäristö, koska se ei ole täysin hallittu. Pieni kaaos on hyvästä, se on riemua ja iloa -- tietää Muumi Maammakin.

Koulujen muuttaminen datankeruupesäkkeiksi on ongelmallinen siitäkin näkökulmasta, että siinä lähdetään mahdollisten koulupudokkaiden tai opinnoissaan heikommin menestyvien implisiittisestä syyllistämisestä. Ajatellaan, että jos oppilas ei menesty koulussa, vika on hänessä. Koulusosiologiasta kuitenkin tiedämme, että lapsen koulumenestyksellä ja sillä, kuinka paljon kotona on kirjoja, on yhteys. Lapsen sosioekonominen asema, liittyy siihen, millä eväillä hän aloittaa peruskoulunsa. Mikäli kotona on jo varhaiskasvatusvaiheessa ollut kannustavat vanhemmat, jotka lukevat iltasatuja ja näyttävät viettävän aikaa lehtien ja kitaransoiton parissa, lapsi välttämättä poimii näitä vaikutteita.

Suomalaiset lapset menestyvät kansainvälisissä vertailuissa, koska suomalainen yhteiskunta on tasannut lasten sosioekonomisista taustaeroista johtuvia tekijöitä ja suomalaisessa perustuslaissa tämä löytyy myös yksityiskohtaisesti muotoiltuna. Kaikilla on oltava edellytykset toteuttaa luontaisia vahvuuksiaan ja kehittää niitä. Suomalaiset peruskoulut ovat paikkoja, joissa kaikille pyritään tarjoamaan valmiudet saavuttaa hyvät lopputulokset. Tähän mennessä pääpaino on ollut siinä, että muovataan kouluympäristöä mukavammaksi, reilummaksi ja koulutetaan opettajia huomaamaan oppimis- keskittymis- ja kehittymisvaikeuksia. Ne jotka tarvitsevat lisätukea, oli kyse sitten sosioneurologisista ongelmista (kotona syödään vain karkkia, aivot ei kehity) tai siitä, että lapsi kypsyy epigeneettisistä syistä hitaammin (äidillä ollut stressitön raskaus ja sisaria ei ole tai on vain yksi), tulevat sitä saamaan.

Suomessa on luotu upea koulujärjestelmä, joka on maailmalla menestys, mutta koulujärjestelmä ei ole toiminut tyhjiössä. Se on sosiaalidemokraattisen ideaalimallin yksi palanen, jossa on pyritty mm. tuloeroja tasaamalla ja laadukkaita kirjastopalveluita tarjoamalla, luomaan edellytyksiä ihmisille sivistää itseään ikään, sukupuoleen ja taustaan katsomatta. Suomalaisen koulujärjestelmän ehdoton lisä on erinomaiset kirjastopalvelut, joissa voi nykyään opetella kaikkea rumpujen soitosta 3D -tulostamiseen. Mikäli Suomessa on haluja ja tendenssejä tuoda tekoälyalgoritmien koulutukseen liittyvää teknologiaa kouluihin, tulee tällä välttämättä olemaan ei-toivottuja sivuvaikutuksia. Mieti algoritmia, joka logittaa kaikki kirjoitusvirheet ja ne hetket kun oppilas nukahtaa tunnilla. Onko sellaisessa ympäristössä kiva elää, joka huomioi aivan kaikki virheesi? Ihmistenvälinen vuorovaikutus sujuu, koska jatkuvasti pieniä virheitä annetaan anteeksi. Tuskin suomalaiset opettajatkaan haluavat kameroita koululuokkiin, etenkään sellaisella teknologialla, joka kykenee mittaamaan sydämensykettä, verenpainetta yms. ja pikseleitä ja aaltobittejä analysoimalla, tunnistamaan opettajien tunnetiloja. Olen melko varma, että harva suomalainen opettaja pysyisi ammatissaan, jos tuon tason tunkeilua koululuokkiin otettaisiin. Kuinka hyvä suomalainen koulujärjestelmä olisi, jos opettajia ei enää saisi töihin, sillä he kokevat noin henkilökohtaiselle alueelle tunkeutuvan teknologian kiusalliseksi?

Tässä on myös hyvä muistaa, että suomalaista koulujärjestelmää on jo vuosikymmeniä itse asiassa kehitetty suurella datalla. Tätä kehitystyötä ei vain ole kutsuttu seksikkäillä nimillä. Sitä on kutsuttu aikaisemmin väestötieteelliseksi tai koulutussosiologiseksi data-analyysiksi. Toki tilastotiede muuttuu seksikkäämmäksi kun sitä kutsutaan koneoppimiseksi, mutta kyseessä on lähes sama asia. Toinen on automatisoitu prosessi, toisessa tilastollista ajattelua tekee teoriapohjalta ihminen. Nykyiset, eivätkä seuraavan 15-vuodenkaan aikana kehitettävät tekoälyjärjestelmätkään, kykene huomioimaan suomalaisen yhteiskunnan ideologisia lähtökohtia tai ottamaan huomioon teoriapohjalta sitä, että mikä tilastomallin tarkastelussa on tärkeää. Miten muuttujat tilasto- tai koneoppimismalliin valitaan, on tähän päivään asti ollut ihmisen päätös. Ei ole näköpiirissä, että tämä olennainen seikka olisi muuttumassa vähään aikaan. Pitäisikö nämä muuttujat valita business -maailmassa toimivan insinöörin arvoilla vai koulutussosiologin? Oman kantani voitte arvata.

Siinä miten koneoppimisalgoritmeja sovelletaan, on kuitenkin yksi iso keskeinen ero perinteisiin tilastollisiin malleihin verrattuna. Koneoppimismallit hyödyntävät parhaimmillaan tuhansia muuttujia, eikä ole kovin helppoa lähteä sellaisesta mallista haarukoimaan muuttujien välisiä suhteita; se on kyllä mahdollista, mutta päätöksiä muuttujien oikeudenmukaisuudesta ja niiden välisistä järkevistä suhteista ja relevanssista ei voi jättää koneille. Miksi? Koska kyseessä on monimutkainen hahmontunnistus, joka käyttää hyväkseen ihmiskognition toistaiseksi tuntemattomia elementtejä. Kun ihminen hakee tilastodatasta kaavoja ja toistuvuuksia, ihminen hyödyntää kokonaista maailmankokemusta ja tieteellistä teoriaa mallien järkevyyden pohtimisessa. Koneelta tätä ei voi nykyoloissa, eikä lähitulevaisuudessa edes vaatia. – Eli, mitkä muuttujat ovat olennaisia ja miten ne valitaan? Mikä on tärkein selittävä muuttuja oppilaan menestyksessä? Onko se paino, pituus, painoindeksi, vasenkätisyys, silmien väri, kotona olevien kirjojen lukumäärä, äidin raskausaikana kuuntelema musiikki, äidin raskausajan stressi, isän ikä, oliko isoisä sodassa jne (näillä muuttujilla on siis merkitystä sille, miten älykkyyden kehityksestä vastaavat geenit aktivoituvat eri elämänvaiheissa)?

Koneoppimismallien kohdalla ei siis ole tapana pyrkiä haarukoimaan keskeisiä selittäviä tekijöitä. Yleinen lähestymistapa on laittaa kaikki mahdolliset muuttujat malliin ja katsoa sitten mallin selitysvoimaa tai ennustetarkkuutta. Voi olla, että oppilaan tunnille nukahtamiset tilastomallissa saattavat pinnallisesti tarkasteltuna liittyä heikkoihin oppimistuloksiin, mutta jos nukahtelun taustalla onkin vaikka isän alkoholiongelma, joka ei kouludatassa näy, onkin tilanne aika toisenlainen. On helposti kuviteltavissa tilanne, missä nukahteleva oppilas joutuu kotimenneisyydensä vangiksi eikä pääse jatko-opintoihin. Selitän alla tarkemmin.

Jos kouluista tulee isodatatehtaita, nykymuodossaan valtio haluaa myydä tuon datan aivan varmasti ja se data ei tule olemaan anonyymia. Se ei tule olemaan anonyymia, sillä mikäli dataa halutaan hyödyntää siitä pitää selvitä oppilaan ikä, paikkakunta, sukupuoli, koulumatkan pituus, pituus, paino, etnisyys jne. Vaikka data olisi pinnallisesti tarkasteltuna anonyymia, ei se sitä käytännössä ole. Mikäli taas Suomessa julkisten yliopistojen ja ammattikoulujen kurjistaminen jatkuu, tulee meille enemmän yksityisiä oppilaitoksia, jotka valikoivat oppilaat tuon julkisesti tuotetun datan perusteella. Julkinen data tulee olemaan yksityisen voitontavoittelun työkalu. Meidän terveysdataamme halutaan jo myydä yksityisyrityksille ja meiltä ei ole kysytty mitään – tähän liittyviä lakimuutoksia on valmisteltu kaikessa hiljaisuudessa. Tiedän, koska minua pyydettiin yhteen tapahtumaan puhumaan, jossa oli ihmisiä, jotka tähän lakivalmisteluun osallistuvat.

Edeltävien kappaleiden keskeinen pointti on siis siinä, että suomalainen koulujärjestelmä on kehitetty anonymisoidun ison datan pohjalta tähän pisteeseen hyvin onnistuneesti – sen kehitystyön ovat tehneet sosiologit ja kasvatustieteilijät. Onhan se tosin ikävää teknointoilijoiden ja insinöörien myöntää, että kurjat humanistitkin osaavat lukea numeroita ja kehitellä toimivia järjestelmiä --- mitattavasti toimivia järjestelmiä. Tämä on kuitenkin tehty hienovaraisesti ja erittäin varovaisesti, kunnioittaen kansalaisten yksityisyydensuojaa. Mikäli yksityisyritykset tulevat kouluihin rakentamaan kattavaa valvontakoneistoa, kuvitellen, että he luovat maailmasta parempaa paikkaa, on tämä kuitenkin hyvin eri mittakaavan asia, johon liittyy valtavia ongelmia sen suhteen, että kuka dataan pääsee käsiksi. Suomessa halutaan jo nyt laajentaa viranomaisten oikeuksia päästä käsiksi henkilökohtaiseen dataamme. Valtiot ja organisaatiot, jotka ovat tämän tien valinneet, ovat degeneroituneet totalitaristisiksi tai sellaisia jo olleet. Tämä on tie, jota ei pitäisi kevyin perustein valita. Suomalaisen yhteiskunnan arvot ovat muumiarvoja, muumeillakin on henkilökohtaisia salaisuuksia, haluja ja toiveita. Muumitkin ymmärtävät sen että Nuuskamuikkunen tarvitsee omaa tilaa, rauhaa ja yksityisyyttä. Olisi hyvä muistaa, että Suomi on hyvä yhteiskunta, koska se on yhdistelmä klassista liberalismia ja sosiaalidemokratiaa – maa, jossa sekä kiltteys että yksityisyys ovat olleet keskeisiä asioita.

Mikäli suomalaisiin kouluihin ja lapsiin halutaan panostaa rahallisesti ja panostaa oppilaiden opintomenestykseen, voi olla järkevämpää tasata tuloeroja perheiden välillä. Tätä voi toteuttaa tarjoamalla lapsille päiväkoteja, joissa on varhaiskasvatuksen asiantuntijoita, jotka tasaavat tuloeroista johtuvia ympäristötekijöitä lahjakkuuksien kehittymisessä lasten väleillä. Mikäli kouluista tehdään kontrolloituja datatehtaita se taatusti vähentää koulujen viihtyisyyttä. En sinänsä pidä ollenkaan huonona ideana sitä, että isodataa kerättäisiin suomalaisista virkahenkilöistä – etenkin poliiseista, vanginvartioista, tuomareista ja muista autoritaarisista väkivaltamonopolia käyttävistä henkilöistä. Suomessa tapahtuu säännöllisesti ihmisoikeusrikoksia ja -loukkauksia, tiedän tämän varmaksi sillä olin itse totaalikieltäytyjänä vankilassa ja näin melkoisen liudan vankilain rikkomisia ja muita väärinkäytöksiä. Jari Aarnion oikeudenkäynti ja muutamat omat kohtaamiseni poliisin kanssa viittaavat myös siihen suuntaan, että jos jollakin yhteiskunnan toiminnan alueella on parannettavaa, se on valtioiden työntekijät jossain ihan muualla kuin kouluissa. Suomalaisilla kouluilla ei ole tuomioita ihmisoikeusrikoksista tai -loukkauksista. Eduskunnan oikeusasiamiehen valitustilastoissa ei taida kovin montaa valitusta olla opettajien toiminnasta verrattuna muihin auktoriteetteihin.

Suomalaisen vankilajärjestelmänkin yksi keskeinen toiminta-ajatus ja -periaate on se, että ihmiset tekevät virheitä ja sen jälkeen kun tuomio on istuttu, siitä ei pitäisi joutua kärsimään enää sen enempää. Ihmiset saattavat peruskouluissaan ja lukioissaan tehdä useita virheitä, sillä he ovat lapsia. Lapset mokaavat. Mokaamisen on voitava olla turvallista ja ihmisillä pitää voida olla mahdollisuus korjata mokansa ja epäonnistumisensa. Omassa koulumenneisyydessäni en nähnyt koulussa mitään mieltä, en ymmärtänyt miksi se on tärkeää, enkä juuri välittänyt koulusta tai läksyjen teosta. Kyseenalaistin koko koulujärjestelmän ja pidin sitä tuotantolaitoksena, joka kouluttaa meitä kahdeksan tunnin työpäivään, jotta voi sitten mennä työelämään kärsimään ja istumaan kubiikkeelissa elämäänsä pois. Muistan tämän ajatuskulun kun kävin 8-vuotiaana koko peruskouluni käytävät läpi ja vilkaisin joka luokan lukujärjestystä ja huomasin, että pikkuhiljaa päivät pitenevät neljästä tunnista kohti kahdeksaa. Työpäivä on kahdeksantuntinen. Tunsin oloni huijatuksi. Päätin siinä vaiheessa, etten haksahda tähän valheeseen. Noh, en sitten juurikaan opiskellut peruskoulussa, enkä tehnyt läksyjä. Sama jatkui lukiossa. Maksoin tämän virheen sitten sillä, että jouduin opiskelemaan oppimistaitoja avoimessa yliopistossa parin vuoden ajan päästäkseni yliopistoon.

Tähän tosin myös vaikutti se, että minulla oli usein sellainen olo, että tein peruskoulussa mitä tahansa, oli kyse sitten liikunnasta tai äidinkielestä, ettei tekemisilläni ollut väliä. Arvosanat tuntuivat osittain ainakin kopioituvan edellisvuosien arvosanoista. Tästä koin räikeän esimerkin kun 14-vuotiaana rupesin hölkkäämään ja urheilemaan säännöllisesti ja vakavissani. Laihduin kesän aikana n. 8 kiloa. Sitten tuli ysiluokan kuntotestit ja mm. leuanvedoissa paransin suoritustani merkittävästi, tein lähemmäs kymmenen leukaa. Aikaisempana vuotena sain ehkä vain kaksi tai kolme. Noh, opettaja oli sitä mieltä, että tänä vuonna meni huonommin kuin edellisenä vuonna, koska ei uskonut, että olisin parantanut suoritustani (eli ajatteli itse tehneensä kirjaamisvirheen). Liikunnan numero pysyi samana, vaikka todella yritin tehdä asian eteen jotain. – Myöhemmin kuulin, että tälle sosiologiselle ilmiölle oli nimikin ”arvosanojen konstanssi”. Eli koulujärjestelmä päättää sinun olevan kasin oppilas ja olosuhteet sitten pitävät sinut siinä roolissa. Mikäli pärjäät jossain kokeessa odotettua paremmin, saat siitä silti alhaisemman arvosanan, kuin muuten olisi aihetta, koska opettajat eivät näe sinua objektiivisesti. Moni jää sitten kouluroolinsa vangiksi. Omassa peruskoulu- ja lukiohistoriassani ei ole mitään sellaista, joka olisi koskaan voinut ennustaa, että päädyn tekemään väitöskirjan ja perustamaan oman tutkimusryhmäni… Paitsi ehkä siinä vaiheessa kun minut kiikutettiin 11-vuotiaana Jorvin sairaalaan psykologisiin testeihin ja todettiin että olen älykkyydeltäni sitä tasoa että ”ei ole mitään työtä mitä lapsi ei kykenisi tekemään”. Syyt olivat siis siinä, että minua kiusattiin ja minusta yritettiin löytää vikoja.

Miksi nyt siis edellisellä kappaleella on mitään merkitystä millekään? Sillä on paljonkin. Tilastomallit ja koneoppimismallit pyrkivät ennustamaan tulevaisuutta, sillä oletuksella että tulevaisuus on samanlainen kuin menneisyys. Kun puhutaan yhteiskunnallisista ilmiöistä, kuten taloudesta, teknologian kehityksestä, yksittäisen ihmisen opintomenestyksestä ja älykkyyden ilmenemisestä, emme koskaan puhu staattisista luonnonilmiöistä. Yhteiskunnat ja niiden käytänteet ovat historiallisia prosesseja ja jokainen historian hetki on uniikki ja siihen vaikuttavat miljoonat muut uniikit variaabelit.

Ei ole järkevää se, että kerätään yhteen kahdenkymmenen vuoden ajalta kaikki biologian esseet kaikkialta suomesta, joissa puhutaan siileistä. Tämä johtuu siitä, että kahdessakymmenessä vuodessa oppikirjat vaihtuvat moneen kertaan, tieto siileistä muuttuu, opettajat vaihtuvat ja muuttuvat jne. Tämän lisäksi oppilaan arviointiin vaikuttaa vanhoissa käsin kirjoitetuissa esseissä oppilaan käsiala. Tiedän tämän omasta kokemuksestani vasenkätisenä ihmisenä ja HB-lyijykyniä käyttäneenä… puhumattakaan niistä ärsyttävistä hetkistä kun kuivamustekynä osuu sellaiseen kohtaan paperissa, johon on jäänyt näkymätön sormenjälki ja kynä kieltäytyy toimimasta. Kaikki nämä epäreilut seikat vaikuttavat oppilaan arviointiin. Minulla itselläni suomenkielentaito kehittyi vasta 20-vuotiaana järkevälle tasolle. Olen syntyjäni käytännössä kolmikielinen, joten kielioppivaisto suomen suhteen kärsi negatiivista kognitiivista transferenssia englannista ja tataarista. Se ettei minun siiliesseissäni ollut kaikkia pisteitä ja pilkkuja oikeissa paikoissa, yhdessä HB-lyijykynien kanssa, vaikutti taatusti myös substanssiosaamiseni arviointiin.

Eli, koneoppimisalgoritmit koulutetaan ihmisyhteiskunnasta kerätyllä ja luodulla datalla. Tuossa datassa on niin paljon erilaisia ongelmia ja virhesignaaleita, ettei perinteinen tilastotieteellinen viisaus vain yksinkertaisesti päde… siis se, kun on riittävän paljon aineistoa, virheet keskiarvoistuvat pois. Tämä ei pidä paikkaansa tässä tilanteessa, koska aineistoa ei ole kerätty kontrolloiduissa laboratorio-olosuhteissa. Yhteiskunnalliset ilmiöt eivät automaattisesti noudata normaalijakaumaa, tästä syystä yhteiskuntatieteilijät käyttävät mm. paretojakaumia, gamma-jakaumia ja monia muita kikkoja ja keinoja (mm. Andrews Wave -korjausta heteroskedastisuuteen) aineiston erityispiirteiden huomioimiseen. Kaikki nämä eritysipiirteet pitää huomioida käsin ja silmin tarkastelemalla. Koneppimisalgoritmit eivät näitä temppuja osaa, aineiston käsittely, standardointi ja operationalisointi on äärimmäisen hienovaraista taidetta (ei tiedettä), jonka käsittelyssä monia implisiittisiä ja tasideja muuttujia voi jäädä huomioimatta, jos esseet vain skannataan ja muutetaan OCR-teknologialla luettavaan muotoon. Mikäli samalla ei pisteytetä esim. käsialaa ja oppilaan sosioekonomista asemaa, ei voi tietää, että vaikuttavatko odottamattomat sivuseikat oppilaan menestymiseen ja sen arviointiin koulussa (tällöin taas vaarantuu anonymiteetti). Tällaisen datan käyttäminen suomalaisen koulujärjestelmän muokkaamiseen ja ”paranteluun” on täysin edesvastuutonta, jos ei tiedetä tarkkaan, mitä ollaan tekemässä. Eikä moista uudistusta tai sen ajamista voi todellakaan jättää insinööreille ja start up -yrityksille. Se vaatii tilastollisesti ja koneoppineesti sivistyneitä sosiologeja ja kasvatustieteilijöitä  – insinöörit ja sosiologit eivät ajattele samoilla tavoilla. Timo Honkela on oikeassa sanoessaan, ettei yhteiskuntaa voi ymmärtää luonnontieteellisillä menetelmillä kattavasti. Mikäli tulevaisuutta halutaan rakentaa huolellisesti, varovaisesti ja kriittisesti, se pitää tehdä paljon suuremmalla tietopohjalla kuin sillä, mitä koneoppimisalgoritmien rakentaminen vaatii.

Näistä ja muista syistä, tulen nyt itse siihen tulokseen, ettei koulujen opetukseen tai sen arviointiin ainakaan vielä tällä teknologiakiimalla ja -innolla voi ryhtyä. Minä en ole sosiologi, enkä kasvatustieteilijä, enkä sosiaalipoliitikko tai koulutusjärjestelmän asiantuntija. Voin kuitenkin itse voin ottaa yhteiskuntatieteilijän aivoni, istua hetkeksi alas miettimään tätä asiaa ja pyörittelemään sitä aikalaisanalysoijan menetelmää soveltaen (sosiologinen analyysimenetelmä).  Oman varsin rudimentaarin analyysini pohjalta pystyn löytämään nämä ja monia muita mainitsematta jääneitä ongelmia. Tässä vaiheessa pitäisi hälytyskellojen soida Suomessa laajemminkin näiden kysymysten äärellä toimivien ihmisten keskuudessa. Eli, jarrua ja malttia rakkaat toverit. Ette halua käyttää suomalaista koulujärjestelmää teknototalitaristisena testialustana, joka perustuu vääristyneeseen ja kohinaiseen dataan, josta puuttuu keskeisiä näkymättömiä muuttujia. Mikäli ylimääräistä rahaa on, niin ehkä homekoulujen korjaaminen on fiksumpaa, huono sisäilma heikentää oppimistuloksia ja vähentää jaksamista? Jos rahaa on kannattaa miettiä muutamaan kertaan onko tämä se oikea sijoituskohde, vai olisiko kouluympäristön viihtyisyyden parantaminen entisestään parempi ratkaisu?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti