torstai 27. joulukuuta 2018

Sabba sankhara nirodha

On olemassa kehomielen tila, missä olet täysin tietoinen, mutta et tietoinen mistään. Tarkemmin sanoen, sinä et ole tietoinen mistään, koska sinä et ole tietoisuus, on vain tietoisuus, joka on tietoinen itsestään tai ei yhtään mistään. Kuvaus on paradoksaalinen, mutta kokemus itsessään ei ole paradoksaalinen missään määrin.

Onko kokemus sitten tavoittelemisen arvoinen? Mikäli ajattelee, että tuollaisen tilan saavuttaminen ratkaisee kaikki oman elämän ongelmat, tuo rikkauksia, mainetta tai kunniaa, niin sitten kokemuksessa ei ole mitään saavuttamisen arvoista. Mikäli taas haluaa kokea tilan, jossa ei halua mitään ja jossa ei ole mitään epätyydyttävää, niin sitten moisen tilan kokeminen on arvokasta. Tulee tietoiseksi siitä, että maailma on täynnä kärsimystä, kärsimyksen alku on itsekäs haluaminen (haluamisen alku on uskomus siihen, että olemme erillisiä ja maailmasta riippumattomia) ja oikeita ohjeita noudattamalla, kärsimyksellä on loppu.

Kun nirodhi -tila loppuu, maailma palaa kokonaisuudessaan takaisin paikalleen ja jatkaa menoaan. Maailman jokainen atomi syntyy uudestaan ja uudestaan joka hetki tietoisena toisista atomeista. Jokaisella atomilla on nirodhi -tila ja niillä on samsara -tila, joiden kanssa ne vuorottelevat. Atomit eivät kuitenkaan ole olemassa, jos joku ei niitä katso. Kuka niitä katsoo, on se sama tietoisuus, josta ne pomppaavat esiin ja johon ne katoavat. Maailma on pelkkä prosessi.

Miltä nirodhi sitten tuntuu? Sitä on vaikea kuvailla, mutta kuvittele tila, missä näet pelkkää mattamustaa pintaa, jolla on loputon syvyys ja ei syvyyttä ollenkaan -- eikä ole väliä ovatko silmäsi auki vai kiinni. Korvissasi kuuluu pelkkää ininää tai kohinaa, mielessä ei ole sanoja tai jatkuvaa loputonta kommentointia. Kehotietoisuutesi on tyhjä, et tiedä istutko vai makaatko. Kun popsahdat nirodhista takaisin samsaraan, et ole varma onko aikaa kulunut sekuntti vai tunti. Mikäli kuuntelit musiikkia youtubesta tai CD:ltä meditoidessasi, todennäköisesti huomaat levyn pysähtyneen. Pompsahtaessasi takaisin nirodhista, saatat ensin kysyä itseltäsi, että tulitko nukahtaneeksi, mutta tarkemmin reflektoituasi, toteat, että olosi on niin virkeä ja ei-uninen, että kyse ei ollut nukahtamisesta.

Miten nirodhin voi sitten kokea? Keskeistä on sitoutua rehellisyyteen, eli lopettaa valehtelemisen kaikessa elämässään. Tämän lisäksi kaikenlainen juoniminen, kieroilu ja maallisten asioiden ahneudesta kumpuava haluaminen pitää saada loppumaan. Tähän nyt luonnollisesti sisältyy varastaminen, tappaminen ja muunlainen toisten vahingoittaminen. Vaikka olisit kuinka tunnukylmä, autistinen tai psykopaattinen, tuollaiset teot ja niistä johtuva käyttäytyminen (mm. kiinni jäämisen vältteleminen) vaatii niin paljon aivokapasiteettia, ettet voi rauhassa keskittyä nirodhin saavuttamiseen. Nirodhi ei ole epäinhimillinen tila eikä mitenkään mahdoton tavalliselle ihmiselle, mutta sen kokeminen vaatii sitoutumista. Näillä moraalisilla asioilla ei sinänsä ole väliä mistään transendeteista tai ultimaattisista tuomioon johtavista syistä. Näillä asioilla on merkitystä pragmaattisesta syystä: et voi itse vapautua kärsimyksistä, jos propagoit niitä maailmassa. Tuskin kukaan haluaa kärsiä, joten, kannattaa vain lopettaa kärsimyksen propagoiminen maailmassa, niin vapautuu siitä itsekin.

Moraalisen käyttäytymisen lisäksi/jälkeen pitää käydä läpi kaikki elämän traumat mitä on itse kokenut ja kurjuudet mitä on tehnyt toisille ihmisille. Eli miten se tehdään? Istut hiljaisuudessa, keskityt hengitykseen ja olet tietoinen kehostasti, etkä tartu ajatuksiin. Pikkuhiljaa kaikki ryönä tulee pinnalle, kun olet katsonut jokaista ryönää tai ryönän murua täydellisen rauhallisuuden tunteen vallitessa, ne irtoavat kehomielitietoisuuden verkosta ja katoavat tyhjyyteen. Ne eivät palaa enää häiritsemään olemistasi, eivätkä sen jälkeen enää propagoi käyttäytymisen tai mielellisten refleksien muotoja, jotka sitoisivat sinut syvemmälle siihen verkkoon. Mielesi vapautuu menneisyyden taakasta ja rupeat oivaltamaan, että vain nykyhetki on totta ja vain nykyhetkellä on merkitystä. Väärydet mitä on itse kokenut ovat useimmiten suuttumusta ja katkeruutta, kurjuudet mitä on tehnyt toisille ovat useimmiten syyllisyyttä ja katumusta.

Tällaisen prosessin läpikäyminen ei tietenkään ole kivaa missään määrin. Hyvä uutinen on kuitenkin se, että prosessi toimii ja ainoa rankaisu mitä prosessista seuraa on se rankaisu mitä aiheutat itse itsellesi pitämällä kiinni menneistä. Huomaat, että kun koet katkeruutta, se olet sinä joka kärsii. Huomaat, että kun koet syyllisyyttä, se olet sinä joka kärsii. Kaikki kurjuudet mitä olet tehnyt toisille ovat tallentuneena jonnekin kehomielitietoisuutesi kentässä. Kaikki. Aivan kaikki ja monet niistä saattavat kasautuessaan saada aikaan kaikenlaisia psykosomaattisia oireita, jotka saattavat tuntua hyvinkin fyysisiltä. Monet myös hyvinkin fyysisiksi luulemasi taudit ja oireet saattavat tämän prosessin läpikäytyäsi peruuntua tai kadota. En yhtään ihmettelisi, jos löytyisi joku yhteys purifikaatioprosessin ja epigeneettisten mekanismien välillä. Toinen hyvä uutinen tämän kivuliaan prosessin läpikäymisen suhteen on se, että olet elänyt elämässäsi laskettavan määrän päiviä ja vaikka joka päivä olisit tehnyt 10 mokaa tai virhettä, se on silti äärellinen määrä asioita. Kun purifikaatioprosessi käynnistyy se voi kiihtyä niin paljon, että saatat onnistua päästämään irti sadoista virheistä päivän aikana. Kivaa se ei ole, mitä vähemmän vastustat ja mitä enemmän otat vastuuta, sitä nopeammin kura ja ryönä virtaa ulos.

Kun tämä puhdistumisprosessi on edennyt riittävän pitkälle, keskittymiskykysi on automatisoitunut. Mielesi, joka on oikeastaan kokoelma satoja tai tuhansia sokeita mekanismeja, on purifikaatioprosessin myötä yhdentynyt sen tavoitteen ympärille, että haluat tämän jatkuvan kärsimyksen, ahdistuksen, inhon, pelon ja suuttumuksen kierteen loppuvan. Sitoudut siihen, että et halua tätä enää. Tämän mielipuolisuuden on loputtava. Huomaat myös, että joka kerta kun joku iso petos tai trauma tulee käsitellyksi, kehosi tuntuu selvästi kevyemmältä ja mielesi vapaammalta. Prosessi palkitsee reaaliajassa, jos mieltään vain tarkkailee oikein.

Ennemmin tai myöhemmin kehomielesi on niin yhdentynyt, että kykenet aistimaan koko kehon yhdellä hengityksellä. Tämä tuntuu siltä kuin kehon pinnalla olisi tuhansia pienenpieniä tuikkivia tähtiä. Kun jatkat tämän kehomielitietoisuuden tilan meditointia rupeat näkemään suljettujen silmiesi takana kullankelltaisen valon ja kuulet korvissasi kohinaa tai ininää. Kun tarkkailet tuota tilaa, näet sen väreilevän. Tuo väreily kattaa lopulta aivan kaiken sekä tuntoaistisi että näköaistisi. Näet joka hetki pisteitä jotka väreilevät aivan kaikkialla. Kun avaat silmäsi tuo väreily on kuin photoshop layeri joka on läsnä kaikilla pinnoilla mitä tarkkailet. Tämä on kypsän tason oivallus siitä, että kaikki on pysymätöntä. Se on niin kypsä, että siitä on tullut osa arkielämäsi havaintojärjestelmää.

Tässä vaiheessa tai jo ennen tätä vaihetta tai sen kanssa samaan aikaan kypsyvä oivallus on se, että olet tietoinen maailmasta aina aistimustesi kautta. Koet mitä tahansa ne ovat aina aistimuksia. Tämän lisäksi, aistimusten takana tai "seassa" tai sisällä ei ole mitään sen syvempää. Mikäli koet pääsi sisällä lauseen, koet sen kokonaisuutena. Sen takana ei ole mitään sen syvempää, joku sokea algoritmi muualla kehomielitietoisuuskentässäsi on vain sylkenyt idean tai kuvan kokonaisuudessaan tietoisuuteesi ja siinä se on ja kohta se katoaa. Kuva voi koostua pikseleistä, mutta pikseleiden takana ei ole mitään. Mikäli koet kehosi yhdellä henkäyksellä, pikkuhiljaa rupeat huomamaan, miten kehon kiinteyden kokemus on myös mielesi tuotetta. Tämän blogikirjoituksen takana ei ole mitään syvempää todellisuutta tai totuutta, tämä on vain kuuta osoittava sormi, mutta ei kuu. Tätä tarkoitetaan sen oivaltamisella, että kaikki on tyhjää. Kaikki asiat koostuvat mielen tuotteista, ovatpa ne sitten kehosi ulko- tai sisäpuolella, etkä koskaan pääse käsiksi (mielesi avulla) ultimaattiseen todellisuuteen tai siihen koneistoon, joka tuottaa tämän kaiken fenomenaalisen maailman.

Aistimukset ovat siis ainoita asioita mihin koskaan ikinä pääset käsiksi, tämän lisäksi tässä vaiheessa mielesi toimii niin nopeasti, että huomaat aistimusten tulevan ja katoavan n. 10-20 kertaa sekunnissa joka hetki, jos vain keskityt hieman. Tässä vaiheessa olet myös oppinut sisäistämään sen, ettei aistimuksiin, ajatuksiin tai muihin vastaaviin ole järkeä kiinnittyä. Olet oppinut rentouttamaan sen mekanismin mielestäsi, joka pitää kiinni kullakin hetkellä koetusta todellisuudesta.

Siinä vaiheessa kun tyhjyyden ja pysyvyyden oivallukset ovat kypsyneet ja kykenet istumaan paikallasi 2-3h ja kokemaan tuon kullankeltaisen valon silmiesi takana rupeat pikkihiljaa oivaltamaan, ettei se kangas, johon mielen sisällöt heijastuvat ole sama asia kuin mieli. Mieli tuottaa tyhjiä havaintokokonaisuuksia ja ne heijastuvat jotain taustaa vasten tai ne ovat kuin hetkellisiä savupilviä jotka ilmestyvät avaruuteen ja katoavat. Tässä vaiheessa joudut keskittymään kaikella kyvylläsi, mutta rennosti, lepäämään tuossa kullankeltaisessa valohohteessa (joka on kehomielesi totaliteetti). Seuraavaksi yrität löytää tuon kentän keskuksen ja esität itsellesi yksinkertaisen kysymyksen: "Kuka on tietoinen?" tai "Mikä on tietoinen?". Mikäli vastauksena on pelkkä syvä hiljaisuus oivallat, että tuokin lause ilmestyy tyhjästä on tyhjä/sokea ja vain leijuu jossain kokemuskentässä ja katoaa. Kokemuskenttä ei ole sama kuin mielen mekanismi, joka tuottaa puhetta. Kokemuskenttä ei ole sama asia kuin tuo lause ja huomaat, ettei tuo kentän keskipiste enää ole paikoillaan. Se katoaa jonnekin eikä palaa takaisin. Tuo kentän keskus olikin illusorinen mielen luoma tyhjä ja arbitraarinen ilmiö. Sinä olet illuusio, on vain tuo kokemuskenttä, joka jatkaa väreilyään. Et ole edes tuo kokemuskenttä. Onko tämä siis nirodhi? Ei ole, mutta se osoittaa sen, ettei minää ole olemassa ja se osoittaa sen ettei tämän maailmankaikkeuden kokija ole mielesi luoma illuusio sinuudesta/minuudesta. Mieli on kasa sokeita prosesseja, jotka toimivat jossain tuon tietoisuukentän toisella puolella ja sylkevät lopputuloksensa siihen kenttään. Oli kyseessä sitten refleksinomainen tarttumismekanismi ("Tämä on minun kuppini") tai ajatus siitä, että "minä olen jossain täällä pääni keskellä".

Mikäli kaikki on mennyt hyvin olet sisäistänyt tässä vaiheessa kärsimyksen luonteen, pysymättömyyden, minän illusorisuuden ja kaiken tyhjyyden (kaikki on mieliobjekteja, joilla ei ole sen syvempää olemusta) ja ne ovat pysyvä osa havaintojärjestelmääsi ja toimivat kutakuinkin reaaliajassa. Keskeisin ja tärkein osa oivalluksia on Keskinäisriippuvaisen syntymän oivallus (engl. Dependent Origination; palin kielellä paticca samupadda). Kyse on mielen mekanismista joka toimii kymmeniä kertoja sekunnissa joka hetki ja se selittää sen, miten kärsimys oikeastaan syntyy ja mikä on se mekanismi sen taustalla. Eli homma toimii näin: aluksi joku asia koskettaa subjektiivista tietoisuuttasi ja välittömästi sen jälkeen järjestelmä arvioi sen joko positiiviseksi, neutraaliksi tai negatiiviseksi. Tämän jälkeen aktivoituu himo/halu, joka ilmenee joko tarttumisena tai välttelemisenä suhteessa objektiin. Tämä taas laukaisee tavoitteen toimia, minkä seurauksena tapahtuu teko, joka on joko ajaa meitä kohti tuota objektia tai poispäin objektista.

Esimerkiksi sieraimiisi leijuu hillomunkin tuoksu, se arvioituu positiiviseksi ja herää himo lähestyä hillomunkkia, aikomus lähestyä hillomunkkia ja lopulta askel kohti hillomunkkia. Tämä kehä toistuu joka hetki kehomielitietoisuudessamme jatkuvalla syötöllä ja pätee niin muistoihoin, asenteisiin, autoihin, musiikkikappaleisiin kuin traumoihin, oksennuksiin, nettipornoon kuin mihin tahansa muuhunkin. Tämä looppi tai kehä on se mikä saa samsaran aikaiseksi ja englannin kielisessä buddhalaisuudessa siitä puhutaan termeillä "cycle of becoming". Tämä syntymän kehä on riippuvainen koko siitä maailmankaikkeudesta, joka sen olemassaolon mahdollistaa. Siksi siitä puhutaan myös keskinäisriippuvuden oivalluksena. Tarvitaan monimutkainen maailma, jossa himon myötä tapahtuva tarttuminen objekteihin luo uuden hetken (tämä on jälleensyntymä), johon aikaisemman hetken "karma" siirtyy. Tämä kehä on kärsimyksen ja epätyytyväisyyden kehä.

Tätä oivallusta varten sinun pitää istua meditaatiossa ja tarkkailla jokaista objektia joka tietoisuuteesi ilmestyy ja huomata, miten tuo kehä toimii reaaliajassa. Olet huomannut kehän toiminnan jo siinä vaiheessa kun olet käynyt läpi puhdistusmisvaihetta ja joku ikävä muisto vie koko tietoisuutesi mennessään. Tilanne näyttää varsin toivottamalta kun kehää meditoi pitkään. Koko maailma on kaaoksessa, sillä maailman rakenteissa on tällainen kehä. Koko olemassaolo on himoa ja halua tarttua illusorisen todellisuuden rakenteisiin. Miten sodille, murhille ja valheille voisi koskaan tulla loppua? Mikäli olet aikaisemmissa vaiheissasi oppinut suhtautumaan tyyneydellä ja reagoimattomuudella kun erilaiset asiat ovat nousseet tietoisuuteesi olet oppinut havaitsemaan kaiken pysymättömyyttä. Jopa negatiivisten tunteiden ja himojen, mutta ne tulevat uudestaan ja uudestaan. Miten loopin saisi rikki?

Hyvä puoli on siinä, että sen jälkeen kun kontakti tietoisuuden ja sitä koskettavan objektin jälkeen on arvioitu positiivseksi tai negatiiviseksi, seuraava linkki onkin se paikka missä meillä on vapaata tahtoa. Mikäli suhtaudumme mihin tahansa mentaaliseen objektiin viileällä välinpitämättömyydellä ja annamme sen olla, oli se mitä tahansa, se katoaa. Eli, meidän ei ole pakko suhtautua asioihin himolla -- tarttumisen ei ole pakko tapahtua. Tämä on se kohta, joka on sisäänkäynti Nirodhiin tai Nibbanaan tai Nirvanaan. Tämä on se kohta, johon keskittymällä koko kehomielitietoisuusjärjestelmän voi saada resetoitua. Ennen kuin menen tähän pidemmälle selitän auki vielä yhden asian.

Eli, mitäs sitten kun olet oivaltanut ettei kokemuskentällä ole minää tai keskusta, jonka ympärillä se pyörisi ja tarttuminen ja kärsimys tapahtuvat silti? Eli, lepäät tarkkailemassa sitä kullanhohtoista avaruutta, jossa pienet partikkelit ilmestyvät ja katoavat tyhjyyteen uskomattomalla nopeudella. Tai, sinä et lepää, on tila jossa partikkelit ilmestyvät ja katoavat jonkun observoidessa sitä tapahtumaa. Oivallat pian, että jokainen pikseli tai kohta tuosta kehomielitietoisuuskentästä toteuttaa tuota jälleensyntymän sykliä joka hetki. Jokainen partikkelin välähdys on ilmentymä tuosta syklistä jota yllä on kuvattu. Jokaisella kehosi solulla on pyrkimys olla olemassa ja pyrkimys ja halu tarttua olemassaoloon. Mikä on ratkaisu? Rauhoittaa koko kenttä ja tarkastella koko kentän jokaista pistettä samanaikaisesti reagoimattomalla tyyneydellä. Jossain vaiheessa kun olet riittävän tylsistynyt tai peräti luovuttanut valaistumisen jahtaamisen suhteen ja unohtanut itsesi ja teet tarkkailua puhtaasti vain hengaillaksesi vailla mitään sen syvempiä syitä tai aikeita, jostain mielen sopukoista tulee hyvin tavallinen ja kokonaisesti muotoutunut ajatus joka koskettaa koko tietoisuuskenttä. Se ehkä arvioidaan positiiviseksi tai negatiivisesksi ja mikäli tarttuminen tapahtuu kuva/ajatus jää kankaalle useammaksi hetkeksi. Mikäli kuitenkin olet harjoittanut mieltäsi oikein, kuva ilmestyy, se arvioidaan ja tarttumista ei tapahdukaan. Se mitä tapahtuu seuraavaksi onkin koko informaationprosessointijärjestelmän kaatuminen. Kun himoa ei tapahdu, koko järjestelmä joka observoi tuota kentää saa palautteena yllättäen pelkkää tyhjää ja kaatuu kuin joku painaisi reset -nappia tietokoneestasi. Nirvana tarkoittaa uloshengitystä, huokausta tai sammumista tai liekin pois puhaltamista päältä.

Lopputuloksena olet ajattomassa tilassa, loputtomassa nykyhetkessä, jossa partikkelit eivät vilistä näkökentässä tai kuuloaisti ei vastaanota mitään. Et ole ihan varma että mikä kehosi asento on, koska koko keho on vain tyhjä käsite, eikä ole läsnä tuossa hetkessä. Paikalla ei ole edes tarkkailijaa, kyseessä on musta tyhjiö, joka ei ole edes musta. Tämä on hetki puhdasta tietoisuutta, puhdasta rauhaa missä ei ole kärsimystä, tarttumista tai mitään muutakaan. Ei ole edes ulottuvuutta. Kyseessä ei ole eufortinen tai mielihyvää tuottava tila. Kyse ei ole ekstaasista tai "pääsystä taivaaseen". Kyse ei ole orgastisesta hyvänolon tunteesta. Kyseessä on puhdas, koskematon, viaton hetki tietoisuutta, joka on koko olemassaolon pohja, se on sen värähtelevän kullankeltaisella valolla varustetun kokemuskentän "toinen puoli". Englannin kielisessä mystiikassa sitä kutsutaan termillä "Ground of Being". Kyseessä todella on Kali, Shivan manifestoitumaton aspekti. Mikäli Shiva on kokemuksellinen tietoisuus, Nirodha/Nibbana on sen pohja. Shivan väreily on impermanenssi tai Shakti. Shiva ja Shakti ovat jatkuvan jälleensyntymän pohja, miehen ja naisen unioni. Kali on niiden pohja. Nirodha on välttämätön vastapooli Bhangalle (tuo väreilevä kullankeltainen tietoisuuskenttä, joka on täynnä partikkeleita).

Kun tietokonejäjrestelmä boottaa takaisin käyttöjärjestelmään, ymmärryksesi maailmankaikkeudesta on muuttunut. Kaikki elävät olennot ovat tuon ulottumattoman ja ajattoman tietoisuuspisteen luomuksia ja ne syntyvät yllä kuvatun Dependent Origination/Keskinäisriippuvuuden ketjun myötä. Kaikki partikkelit joka hetki hyppäävät ulos tyhjästä luovat häviävien ilmiöiden maailman ja koska on tarttumista, seuraava hetki muistuttaa edeltävää hetkeä, mutta koska muutos on pysyvää jokainen hetki on uniikki ja erilainen kuin yksikään aikaisempi. Kukaan tai mikään ei ohjaa tätä prosessia, "sinua", "minua" tai "Jumalaa" ei ole olemassa. Persoonaton totaliteetti, tietoisuus, observoi omaa tanssiaan tyhjiöstä katsottuna. Kärsimyksen loppua ei voi olla, jos ei ole olentoja jotka kärsivät. Elämä on jatkuvaa jälleensyntymän kehää. Evoluutioprosessi ja entropia ovat fundamentaaleja totuuksia, kuten ovat kvanttifysiikan löydöksetkin (mm. kaikki partikkelit ovat lomittuneet toisiinsa ja ovat ilmestyneet tyhjästä). Kaikesta tästä huolimatta pyykit pitää pestä ja kakka pitää laittaa pönttöön -- mutta ainakin tiedät, että vaikka kipu (negatiivinen kontakti tietoisuuden kanssa) on pakollinen osa elämää, kärsiminen on vapaaehtoista (mentaalinen jumittaminen ikävissä asioissa).

Kauanko sitten tämän kokemuksen kokemiseen pitää itseään kouluttaa. Oikeilla ohjeilla ja sitoutumisella alle vuosi. Mikäli aloitat meditoimalla n. 10 -- 15 minuuttia/päivä pyrit nostamaan tuon aikamäärän määrätietoisesti n. kolmeen tuntiin/päivä, olen varma, että kuka tahansa voi kokea nirodhin alle vuodessa. Pelkkä meditointi ei kuitenkaan riitä, pitää sitoutua moraaliseen elämää ja olemaan valmis puhdistamaan kehomielitietoisuutensa muistosammiot. Tämän lisäksi, mitä pikemmin pystyy tuomaan meditaation tai tiedostavan asenteen arkensa jokaiseen hereilläolon hetkeen, sitä nopeammin prosessi etenee. Kun käyt vessassa teet kehoskannausmeditaatiota. Kun odotat bussia tarkkailet kehoasi ja ajatuksiasi intensiivisesti. Kun otat suihkun skannaat kehoasi. Kun luet kirjaa skannaat kehoasi. Kun katsot elokuvaa, skannaat kehoasi. Istualtaan tehty meditaatio on vain harjoitusalusta sille, että siinä opitut taidot kanavoidaan arkielämään.

Mieti maailmaa, jossa aikuisuus todella tarkoittaa sitä, että jokainen tärkeä ihminen yhteiskunnan eri portailla tietää luissaan ja ytimissään, että jokainen elävä olento on tehty tietoisuudesta ja kokee kärsimystä ja että kärsimykselle on loppu. Ajattele maailmaa, jossa päättäjät, yrittäjät, tutkijat ja filosofit ymmärtävät, että maailmankaikkeus on yksi kokeva totaliteetti ja jokainen kurjuus ja valhe ja petos mitä tehdään, vahingoittaa heitä itseään ja koko maailmankaikkeutta. Miten ihmiset toimisivat moisessa maailmassa? Myötätunto on automaattinen ja selkeä seuraus tämän kummallisen maailman perimmäisen luonteen ymmärtämisestä.



tiistai 27. marraskuuta 2018

tiistai 2. lokakuuta 2018

EU -Komission puheenjohtajuus

Alexander Stubb on vaarallinen, julkisesti ja häpeilemättömästi valehteleva henkilö, jolla näyttää olevan psykopaattisia piirteitä. Häntä ei missään nimessä pidä päästää minkään instituution johtotehtäviin.

sunnuntai 16. syyskuuta 2018

keskiviikko 29. elokuuta 2018

Paljon meditaatiota





Tämän kirjoituksen tarkoitus on kuvata entisestään kasvaneita ja kypsyneitä pysyviä muutoksia, joita meditaatio on saanut aikaan tässä kehomielitietoisuuskentässä, jota Michaeliksi kutsutaan. Olen tässä kesäkuun puolivälistä lähtien meditoinut keskimäärin 4h/päivä elokuun puoliväliin saakka. Pystyn istumaan meditaatiossa melko keskittyneesti 3h putkeen. Viimeksi olen ollut näin hyvässä meditaatiokunnossa 2012. Meditoisin enemmänkin, ellei käytännön elämässä pitäisi jatkuvasti hoitaa asioita. Tuohon 4h/päivään en ole laskenut niitä hetkiä kun otan tauon töistäni tai siivoan ja meditoin samalla. Mikäli kaikki tauot ja päivän aikana tapahtuvat muutaman minuutin mittaiset meditaatiopaussit lasketaan mukaan yltää määrä varmasti lähelle 6h/päivä.

Lyhyesti sanottuna, elämä ei tunnu enää inhimilliseltä, sanan antropologisessa merkityksessä. Esimerkiksi, se pieni ryppy tai juttu, joka on kaksi-kolme senttimetriä silmien takana, joka tuntuu ”minulta”, on kadonnut kokonaan. Tämän lisäksi koko keho-mieli tuntuu ontolta ja yhtä aikaa ikään-kuin kaksiulotteiselta tai ”litteältä”. Mitä tämä onttous nyt siis tarkemmin tarkoittaa?

Noh, olen meditoinut niin paljon, että käsitykseni ja tuntemukseni kehostani on jollain tavalla ”rikki”… Keho tuntuu kuin se olisi tehty ilmastointiputkesta ja sen läpi virtaa jatkuvasti ”valoa” tai ”harmonista energiaa” tai jonkinlainen ”tuuli”. Tämä ei ole tunne, joka aktivoituu vain meditoidessa, vaan se on pysyvästi päällä ja jatkuu yhdestä meditaatiosessiosta toiseen. Kyseessä on siis kasa pysyviä muutoksia siinä, että miten maailman kokee. Litteys on vaikeampi selittää, mutta palaan siihen myöhemmin.

Muita omituisia tai pysyviä muutoksia, jotka ovat tapahtuneet jo vuosia sitten, joista olen kirjoittanut aikaisemminkin, ovat aistien muuttuminen jatkuvaksi väreilyksi. Tuntoaistini väreilee, jos kosketan jotain pintaa sormillani. Pinta sormieni alla ”katoaa” havaintokokemuksestani neljä-viisi kertaa sekunnissa, joskus nopeammin joskus hitaammin. Sama pätee näköaistiini kun katson sinistä taivasta tai hämärässä olevia valoja, nekin väreilevät. Sama pätee lattiaan ja tuoleihin joilla istun. Oli esine mikä tahansa, se väreilee sisään ja ulos todellisuudesta jatkuvasti. Sama pätee tunteisiin, ajatuksiin, tunnekokemuksiin jne.

Tunto- ja näköaistin omituisuuksien lisäksi, kuuloaistini on muuttunut. Pystyn kuulemaan, pienellä keskittymisellä ihmisten äänistä tiettyjä sävyjä tai lisäväreitä, joita en aikaisemmin osannut huomata. Huomaan esimerkiksi valehtelun, epäröinnin jne. huomattavasti helpommin kuin koskaan aikaisemmin. Tämän lisäksi, pystyn kuulemaan puhetta ilman, että huomaan siinä sanojen merkityksiä, vaikka kyse olisi suomen kielestä. Lisäksi, olen kuullut nk. auditiivisen nimitta -ilmiön jo ainakin vuodesta 2008 (vaikka en silloin tiennyt mikä se on). Eli korvissani kuuluu jatkuvaa tasaista huminaa tai aaltojen pauhua, joka ei ole tinnitystä (olen käynyt kuulotarkastuksissa, ja tämä on yleinen ilmiö meditoijilla). Silloin kun olen syvässä meditaatiossa ja suljen silmäni, näen jatkuvaa kirkasta valoa, kuin joku heijastaisi taskulampulla silmäluomiini (visuaalinen nimitta). Jännä juttu noissa nimitta -ilmiöissä on se, että silloin kun keskityn tuntoaistiini (esim. keskittymällä vaikka huuliini), sekin väreilee ja auditiivinen ja visualinen nimitta väreilevät samaa tahtiin (joskus jopa 40hz). Kyseessä tuntuu olevan N-ulotteinen objekti, jonka väreily manifestoituu eri aisteissa eri tavoin.

Yksi käytännön elämän kannalta aavistuksen kiusallisia muutoksia on tullut siitä, etten pysty enää sanomaan valkoisiakaan valheita. Jouduin elämän kolhujen takia tilanteeseen kaksi vuotta sitten, missä jouduin pitämään salaisuuden. En varsinaisesti valehdellut, mutta en kertonut totuutta asiasta, jolla oli merkitystä. Tuo valhe kasvoi sisälläni kahden vuoden myötä niin voimakkaaksi energiapommiksi, että se purkautui kehostani vakavana tärinänä, joka kesti päiviä, eikä lakannut, ennen kuin jouduin toteamaan, etten voi pitää tätä salaisuutta. Kyse ei ollut edes mistään suunnattoman vakavasta salaisuudesta, johon olisi liittynyt mitään rikollista. Nykyään tämä ilmiö on kasvanut entistä voimakkaammaksi, jos sanon valkoisen valheen kohteliaisuussäännöstöjen vaatimana, se tuntuu melkein välittömästi siltä, kuin söisi myrkkyä. Olen siis joutunut löytämään ystävällisiä tapoja sanoa asioita kuten: ”olen pahoillani, mutta nyt kun kerta kysyt, niin vegaaniruoka, mitä tarjoilitte häissänne, ei ollut parasta mahdollista [nahistunteita porkkanoita ja kylmiä perunoita]”. Joudun puhumaan hitaammin ja reflektoimaan melkein kaikkea sanomistani, jotta se on yhtä aikaa totta, harmonista ja ystävällistä. Tämä näkyy nykyään julkisissa esiintymisissäni melko katkonaisena puheena.

Olen aikaisemminkin blogissani kirjoittanut, miten meditaation myötä motivaatio kerätä statusta, statussymboleita, rahaa, jälkeläisiä, autoja, naisia tms. on kadonnut. Mikään perinteinen motivaattori, jolla länsimainen ihminen yleensä operoi, ei merkitse minulle juuri mitään. Ei vain kiinnosta. Elämän suurin haaste on tehdä jotain eettisesti kestävää työtä, josta saa sen verran rahaa, että pysyy hengissä. Joka päivä ”rukoilen” monta kertaa mielessäni, että ”olkoon elämäni kaikkien elävien olentojen palveluksessa”. Eksistentialistinen tyhjyys, jota pyrkii täyttämään korviketoiminnoilla, on kadonnut.

Välitän työstäni ja maineestani tutkijana, koska työ on väline pitää tämä keho elossa ja maine on väline yrittää pitää työssäni jatkuvuutta. Minua ei maine ja kunnia sinänsä kiinnosta, mutta pidän työstäni, koska pääsen työskentelemään totuuden, rehellisyyden, selkeyden ja kauneuden kanssa. En joudu työssäni tappamaan eläimiä, saastuttamaan luontoa tai alistamaa ihmisiä tms. Työni on eettisesti kohtuullisen viatonta ja melko filantrooppista ja sopii tähän elämäntyyliin, jossa voin keskittyä meditaatioon.

Omasta mielestäni mukavin muutos, mitä pitkäaikaiseen meditaatioon liittyy, on sisäisen maailman katoaminen. Pääni sisällä on hiljaista ja jos pään sisäistä puhetta on, se on niin irrelevanttia, ettei se häiritse tippaakaan. Jos juon teetä, juon teetä. Juon teetä, ajattelematta juovani teetä. Tee on aistikokemus, ei ajatuksia. Koska päässäni ei pyöri jatkuvaa sisäistä puhetta, en murehdi menneitä, enkä muistele menneitä. Tähän liittyy myös mielenkiintoinen seikka, muistin tallennusmekanismi ei enää toimi kovin hyvin. Menneisyys unohtuu ja katoaa; en pysty nykyään enää olemaan katkera tai pitkävihainen, koska se tuntuu myrkyltä, jota juon itse. Ei ole järkeä edes juuri suuttua toisille ihmisille. Suuttumus voi nousta, mutta sen jälkeen kun tilanne on ohi, suuttumus katoaa; se ei jää pilaamaan loppupäivääni tai sen pidempiä ajanjaksoja. Tarkoittaako tämä sitä, että jos olen törmännyt ikäviin ihmisiin, että menisin toistuvasti tilanteeseen, jossa joku voi lyödä minua nenään huvikseen? No ei. Jos joku on ollut ikävä minua kohtaan, hän katoaa elämästäni ja pysyy poissa, mutta en uhraa hänelle/sille sen enempää ajatuksiani.

Jossain määrin vastaavankaltainen kokemus tulevaisuuden suhteen tapahtuu myös meditaation seurauksena. Tulevaisuudesta on vaikea olla huolissaan tai stressaantunut. Se mitä tapahtuu, tapahtuu – jos kuolen huomenna kun ylitän katua, sitten kuolen. Mikäli käy niin, ettei apurahoja tule enää ja työt loppuvat, sitten loppuvat. Sitten tehdään jotain muuta kuin tutkimusta, kuten mennään vaikka joogaleirille tai muutetaan luostariin asumaan. Jostain syystä lukuisiin meditaatiossa istuttuihin tunteihin liittyy myös syvä luottamus siihen, että maailma kantaa. Tuli sitten sotia tai ilmastonmuutoksia, niistä ei kannata masentua tai stressaantua. Miksei? Koska, siitä nyt ei ainakaan ole mitään hyötyä. Samalla on myös kadonnut halu pelastaa ihmiskunta tuholta; sitä vain jotenkin optimistisesti odottaen katsoo maailmaa, ja miettii, että koskakohan se muutos tulee? Miten pitkälle tätä ihmiskunnan jääräpäisyyttä riittää?

Tähän liittyy myös kokemus siitä, että ”olen litteä”. Suurimman osan ajasta tuntuu siltä, kuin silmieni läpi ei katsoisi kukaan. Vaihtoehtoisesti, ja ihan yhtä oikein, olisi sanoa, että silmieni läpi katsoo tietoisuus, mutta ei ”Michael” tai ”minä”. Minä on kadonnut – ja tässä mielessä kokemukset maailmasta ovat välittömiä: ne eivät suodatu erillisen puhefiltterin läpi, joka kommentoisi ja pohtisi, että pidänkö asiasta X tai Y.

Tähän littanuuteen sisältyy vielä lisää aspekteja, joita en ole maininnut. Olemukseni tuntuu litteältä, sillä koko maailmankaikkeus tuntuu siltä, kuin se olisi tehty tietoisuudesta. Täten, ”maailma sisälläni” ja ”maailma ulkopuolellani” eivät tunnu myöskään erillisiltä. Kaikki asiat mitä tässä tietoisuuskentässä ilmenee, ovat ilmiöitä jotka ilmestyvät ja katoavat tyhjästä. Tietoisuudessani ilmenevät asiat, joita perinteisesti kutsutaan tunteiksi tai ajatuksiksi tai tuoleiksi ja kirjoiksi, ovat kaikki vain väliaikaisia kokemuksia, jotka koostuvat pienemmistä palasista tai värähdyksistä. Sisäisen ja ulkoisen maailmani välillä ei ole mitään rajaa, kaikki ilmiöt ovat vain väliaikaisia värähtelyitä tietoisuudessa.

Herää tietysti kysymys, että onko tämä nyt ihan tervettä, tai eikö tämä nyt ole jonkinlaista emootioiden suppressointia tms? Terveydestä en tiedä, on kuitenkin selvää etten ole kokenut maailmaa enää vuosiin samalla tavalla kuin useimmat ihmiset sen kokevat. Mitä taas tunnekokemuksiin tulee, niin niitä edelleen on, mutta ne harvemmin enää imaisevat sisäänsä ja valtaavat koko olemukseni. Ne ilmestyvät ja palavat varsin puhtaalla liekillä ja katoavat sitten kun ovat tehtävänsä suorittaneet. Mielenkiintoista on tosissaan se, ettei emootioihinsa jää piehtaroimaan eikä niitä enää tule märehdittyä. Negatiivinen kokemus tulee ja katoaa ja unohtuu. Voi kuitenkin olla tilanteita, jotka yllättävät pahemman kerran, jolloin saattaa muutaman minuutin kokea epätoivoa ja ahdistusta, mutta niistä jotenkin omituisesti ”pomppaa ulos” melkein automaattisesti.

Entä onko minulla sitten mielihaluja tai himoja? Minulla ei niitä varsinaisesti ole, mutta kehoni edelleen preferoi esimerkiksi sokeritonta kahvia sokerillisen sijasta. Päiväni ei kuitenkaan ole pilalla jos kahvia ei saa. Addiktioita ei tässä mielessä enää ole. Joskus keho haluaa tupakkaa, jos tupakkaa on saatavilla, kiva juttu; jos ei, niin ei se haittaa. Päivä ei kuitenkaan ole pilalla jos tupakkaa ei ole saatavilla. Tupakan tai kahvin vieroitusoireet ovat vain ilmiöitä tietoisuudessa ja katoavat omana aikanaan. Ne jotka kokevat olevansa spirituaalisia ja lukevat tätä tekstiä ja paheksuvat tupakan käyttöä, voivat sitten raapia päätään kun miettivät Alan Wattsia, Nisargadattaa, Ramakrishnaa tai Trungpa Rinpochea tai muita ”valaistuneita” mestareita.

Seksuaalisuuskaan ei ole kadonnut, mutta siihen ei suhtaudu kovin tärkeänä asiana. Urosapinan kehossa on fysiologisia mekanismeja, jotka pitää säännöllisesti huoltaa, jotteivät ne aiheuta sen suurempia ongelmia. Kyseessä on kuitenkin melko ”hohhoijjakkaa” tai ”evvk”-tyyppinen toimenpide. Jännästi, tämä sama ilmiö esiintyy myös siten, etteivät naarasapinat ole järin kiinnostavia, siinä mielessä. Heidän kehunsa tai ”taidokkaat” lähentymisyrityksensä eivät herätä innostusta, olipa kyseessä sitten missitasoinen malli, kaksikymmentävuotias opiskelija tai arvokkaampi ja kokeneempi henkilö. Naarasapinoiden kontaktoinneista pystyy myös aistimaan nykyään hyvin helposti sen, että kiinnostaako heitä oikeasti asiat vai kenties joku muu. Epämääräisillä agendoilla varustetut naarasapinat pysyvät siten aina käsivarrenmitan päässä.

Olen vuosikymmeniä elänyt kroonisten kiputilojen kanssa. Kehossani on jatkuva kivun kokemus erilaisten liikuntavammojen ja istumatyön takia, mutta: ei se haittaa. Kipuun ei liity minkäänlaista katumusta, itsesyyttelyä tai päänsisäistä puhetta tai halua vapautua siitä. Kipu vain on, joskus vahvempana joskus heikompana. Mikäli kuitenkin joutuisin inkvisition hampaisiin ja kidutettavaksi keskiaikaisin metodein; huutaisin, anelisin ja itkisin siinä missä kuka tahansa muukin. Voin kuitenkin helposti kuvitella, että meditoimalla n. 20 000 tuntia lisää, voisi päästä vielä noistakin reaktioista.

Kiputiloista pääseekin sitten mielenkiintoisesti liikkumaan eteenpäin. Huolimatta siitä, että kehomielitietoisuuteni pinnalla saattaa ajoittain väreillä ns. negatiivisia emootioita, niiden alla, ikään kuin syvemmällä tasolla palaa jatkuvasti ja kirkkaasti jonkinlainen kummallinen valoilmiö, joka säteilee tyytyväisyyttä ja hyväntuulisuutta. Huolimatta siitä, että oma elämäni on ollut melkoisen täynnä nihkeitä kokemuksia, väkivallasta tappouhkauksiin ja psykopaatin uhriksi joutumiseen asti, minusta tuntuu siltä, kuin en olisi kärsinyt siitä minkäänlaista psyykkistä vahinkoa. Tiedän, että vahinkoa siitä on tullut, eikä mennyttä saa tekemättömäksi, mutta tuo sisäinen riemu vain paistaa kirkkaasti kaikesta huolimatta.

Tämä sisäinen riemu on omalla tavallaan melko lapsenomaista tai aitoa. Se saattaa jopa purkautua omituisina spontaaneina kiljahduksina kun joku hyvää hyvyyttään päättää tarjota minulle kahvin tai vain päättää avata oven kun käteni ovat täynnä kantamuksia. Se mikä tästä lapsenomaisesta riemutilasta tekee aavistuksen vaikean tai haastavan on se, että pitää edelleen opetella rahankäyttöä. Raha on työkalu asioiden järjestämiseen, mutta on haastavaa toimia sen kanssa, kun sen hankkiminen motivoi yhtä paljon kuin lattian peseminen hammasharjalla. Rahassahan siis ei ole mitään vikaa, se ei ole paha tai huono asia. Raha on erinomainen keksintö, mutta se ei vain ole kovin kiinnostava keksintö. Monessa mielessä raha on pelkkä illuusio, mutta tästäkin huolimatta merkityksellinen illuusio, jonka kanssa pitää olla taitava. Mikäli omasta tulevaisuuden selviämisestä ei tarvitsisi rationaalisella tasolla pitää huolta, olisin jo lahjoittanut kaiken omaisuuteni pois.

Jokapäiväinen elämä tuo eteen myös mielenkiintoisia haasteita. Intuition tasolla, siis spontaanin kognitiivisen reaktion tasolla, minusta tuntuu, että kaikki elävät olennot (ja ei elävät suureet) on tehty tästä samasta tietoisuudesta kuin minäkin. Osa elävistä olennoista tajuaa sen, osa ei. Mutta, joka hetki tuntuu tavallaan siltä, kuin vuorovaikuttaisi itsensä kanssa. Mikäli kuitenkin olisi tilanne, jossa joutuisi sellaisen henkilön ryöstön kohteeksi, joka ei maailmaa koe samalla tavalla, en epäröisi puolustaa itseäni. Minusta kuitenkin tuntuisi siltä, että tuo poloinen ei vain ymmärrä tekemisiään. Koen jokapäiväisessä elämässäni olevani yhtä ja samaa juttua planeettojen, kivien, rosvojen, pyhimysten ja kakkakikkareiden kanssa… Mutta ei, en silti piehtaroisi hevosenlantavuoressa. Siitä olisi vain haittaa tälle kehomielelle ja se rasittaisi toisia kehomieliä. Vaikka jossain intiimissä mielessä koen olevani yhtä niin lantakasojen kuin mikroprosessorienkin kanssa, en silti tämän suhteellisen elämän tasolla koe, että järjettömällä käyttäytymisellä saavuttaa mitään.

Koska tietoisuus on jotenkin päätynyt pahaan solmuun itsensä kanssa, se pyrkii havahduttamaan useampia ja useampia palasiaan itsestään ratkomaan tätä solmua. Tietoisuudesta eriytyneet palaset (esim. rötöstelevät ja väkivaltaiset savanniapinat) sekä kärsivät että aiheuttavat kärsimystä toisille, joten on tärkeää saada heidätkin havahtumaan siihen, että jokainen vahingonteko on vahingonteko heitä itseään kohtaan. Empatia ja myötätunto juontuvat siitä, että yksi ja sama heijasteleva moniulotteinen pinta katsoo itse itseään useasta eri näkökulmasta. Kun intiimisti kokee kalan tietoisuuden olevan sama kuin oma tietoisuutensa, sitä vain yksinkertaisesti lakkaa syömästä kaloja – mikäli muita vaihtoehtoja on. Oma nautinto ei ole enää perustelu tai syy lisäkärsimyksen aiheuttamiselle.

Ja se klassinen kysymys; ”oletko valaistunut, kun olet meditoinut niin paljon”. Vastaus: en ole. Enkä varsinkaan, jos valaistumisen ajatellaan olevan joku ultimaattinen loppupiste kaikelle henkilökohtaiselle muutokselle. Vielä on paljon opittavaa ja paljon muututtavaa ja kypsyttävää. Lisäksi, hyvin lyhyesti: en usko valaistumiseen. Koko käsite on paradoksaalinen; valaistuminen määritellään siten, että ego on kuollut. Ts. ego ei voi valaistua. Joko ego on tai valaistuminen on. Molemmat eivät voi olla olemassa yhtä aikaa.  Joten...  jos se joka pyrkii valaistumaan, kuolee valaistumisen seurauksena, niin ei ole ketään joka voisi valaistua. Tällöin valaistuminen ei voi olla yksilön ominaisuus koskaan, mikä tekee koko kysymyksestä "oletko valaistunut" tarpeettoman ja mahdottoman vastata.

In any case.... Meditaatio saa aikaan pysyviä muutoksia; ja minun kohdallani se on saanut aikaan ainakin seuraavat muutokset, jotka voin listata. Samat muutokset ovat mahdollisia kenelle tahansa.

  • 1. koen intiimisti kaiken olevan ei-pysyvää, eli konkreettisesti kaikki tuntuu väreilyltä.
  • 2. koen erittäin herkästi ja voimakkaasti sen, miten takertuminen ei-pysyviin asioihin luo kärsimystä ja miten kärsimyksen välttely luo lisää kärsimystä
  • 3. olen kokenut varsin konkreettisesti sen, että kun lakkaa takertumasta ja himoitsemasta asioita, elämässä on vähemmän kärsimystä
  • 4. koen kaiken olevan tietoisuutta – kaikki ilmiöt ovat vain väreileviä asioita tietoisuudessa (myös himot ja halut)
  • 5. kukaan ei katso näiden silmien läpi tätä maailmaan / vain universumin tietoisuus katsoo näiden silmien läpi / ryppy 3 cm silmien takana on ”kadonnut” tai ”suoristunut”
  • 6. koen myös asiat siten, ettei väreilevien ja katoavien tietoisuudessa ilmenevien asioiden taustalla ole mitään sen syvempää tai todellisempaa todellisuutta.
  • 7. koen myös tuon tietoisuuskentän, kaiken litteys, väreilevän jatkuvasti.
  • 8. tuon valoa hohtavan tietoisuuskentän takana on vain pelkkää ”mustaa” tai ”ei-mitään” tai ”tyhjyyttä” tai "kuolemaa/syntymää"
  • 9. Koen olevani samaa muhjua kuin ulostekasa tai Venäjän presidentti, mikä motivoi empatiaan
  • 10. jostain syystä jopa viattomat valkoiset valheet tuntuvat subjektiivisesti todella pahalta.
  • 11. pään sisällä on pitkälti todella hiljaista ja rauhallista. Sisäinen maailma on joko lakanut olemasta tai lähes lakannut olemasta. Sanattomia kokemuksia kuitenkin ilmestyy ja katoaa jatkuvasti. -- Valehtelu ja epärehellisyys, etenkin itseä kohtaan, lisää päänsisäistä puhetta. Totuus on taas hiljainen ja rauhallinen.

Päällisin puolin kuvailemani muutokset vaikuttavat varmaankin melko hirvittäviltä ja kauheilta. Minäkokemus katoaa, uraohjuksena oleminen ei kiinnosta, tupakan käyttökään ei enää ole paha asia, sisäinen maailma katoaa. Kuka ihme haluaisi tehdä moista itselleen ja miksi? Noh, kenelläkään ei ole vaihtoehtoja näiden asioiden suhteen, ne tapahtuvat ennemmin tai myöhemmin jokaiselle ihmiselle. Tämän lisäksi, elämässä on ainakin 90% vähemmän kärsimystä, mikä nyt itsessään riittää syyksi ainakin minulle.






sunnuntai 19. elokuuta 2018

Muistio Valtiovarainministeriön Tietopoliittseen selvitystyöhön


Taustapaperi tietopoliittiseen selontekoon –
Kognitiiviset ja moraalipsykologiset ajatusvääristymät tekoälyn aikakaudella
Michael Laakasuo (FT, Msc(res), MSocSci)


Intuitiivinen ontologia ja uusi ontologinen kategoria
Ihmisillä on luontaisia kykyjä ymmärtää esineiden kiinteyttä, toistensa puhetta tavoitteita ja aikomuksia. Kognitiotieteellisessä tutkimuksessa ja evoluutiopsykologiassa on esitetty malleja, joiden mukaan ihmisillä on intuitiivista tai luonnollista ymmärrystä maailmasta. Ihmisten aivot näyttävät esimerkiksi luonnostaan tunnistavan työkaluiksi luokiteltavia esineitä ja työkalut aktivoivat ihmisen aivoja eri tavalla kuin petoeläimet tai kasvit. Ihmisillä ei kuitenkaan ole luontaisia kykyjä ymmärtää monimutkaisia informaationprosessointijärjestelmiä.

Robotiikan ja kehityspsykologian välimaastossa olevassa tutkimuksessa onkin esitelty uusi käsite: ”uusi ontologinen kategoria”. Tällä viitataan siihen, ettei planeettamme historiassa ole aikaisemmin ollut tilannetta, jossa elottomasta aineesta rakennettu asia rupeaa toimimaan ja käyttäytymään tavoilla, jotka ovat aikaisemmin olleet tavanomaista vain elollisille olioille. Eli, aikaisemmin maailmankaikkeudessa ja ihmisen havaintoympäristössä on ollut selvästi joko elollisia (eläimet, kasvit, lapset) tai elottomia asioita (kivet, metallit, sääilmiöt jne). Tämä on ensimmäinen kerta maapallon historiassa kun piipohjaiset informaatiota prosessoivat asiat rupeavat liikkumaan ja toimimaan ihmisten arjessa siten, että niiden tekemät päätökset ja laskelmat vaikuttavat arkemme järjestymiseen sekä mahdollisesti fyysiseen ja sosiaaliseen hyvinvointiimme.

Koska ihmiset eivät ole evoluutionsa saatossa vuorovaikuttaneet robottien, tietokoneiden, algoritmien tai kyberneettisten järjestelmien kanssa, ihmisillä ei ole luontaisia kognitiivisia työkaluja olla niiden kanssa vuorovaikutuksessa. Riippuen tekoälyjärjestelmän ulkomuodosta, ihmiset kohtelevat niitä joko eläiminä, työkaluina, leluina tai lapsina; vaikka ne eivät ole mitään näistä. Tähän liittyen, robottien kanssa totuudenmukaiseen vuorovaikutukseen pystyminen – ihmisnäkökulmasta – on verrattavissa mihin tahansa kulttuuriseen taitoon, jonka oppimiseen kuluu todennäköisesti vuosia. Evoluutiopsykologisesta tutkimuksesta tiedetään, etteivät ihmiset esimerkiksi ymmärrä todennäköisyyksiä tai niiden arviointia, intuitiivisesti oikein, ilman pitkää koulutusjaksoa. Samaa voidaan sanoa myös puhtaan loogisesta tai aksiomaattisesta ajattelusta, mikä pätee perusohjelmointitaitojen haltuunottoon.

Aksiomaattinen ja todennäköisyyksiin pohjaava ajattelu ei ole siis ihmisille luonnollista. Kognitiotieteissä on tehty vuosikymmeniä tutkimusta, jossa on todettu, etteivät ihmiset kykene hahmottamaan ehtolauseita, kuten syllogismeja, oikeilla tavoilla ilman kattavaa koulutusta. Tämä on keskeistä, sillä ohjelmointi ja ohjelmoinnin ymmärtäminen perustuu ehtolauseiden monimutkaiselle ketjuttamiselle. Ihmisten intuitiivinen heikkous myös todennäköisyyksien ymmärtämisessä on olennainen seikka, sillä nykyiset koneoppimisalgoritmit rakennetaan todennäköisyyden käsitteen varaan. Kun ihmiset eivät kykene intuitiivisesti ymmärtämän todennäköisyyksiä tai ehtolauseita, ilman pitkää koulutusta, ei heiltä voi edellyttää välittömästi oikeanlaista suhtautumista tekoälyteknologiaan, saatikka sitten kykyä nähdä intuitiivisesti tällaisen teknologian soveltamiseen liittyvää eettistä problematiikkaa.


Mielellisen kyvykkyyden heijastaminen
Edellä mainittujen syiden lisäksi ja alla mainituista syistä johtuen, ihmiset ovat sokeita sekä sille tosiasialle että navigaattorit, älypuhelimat ja hakumoottorit ovat tekoälyjä että sille, etteivät ihmisten kanssa vuorovaikuttavat tekoälysovellukset ole kykeneväisiä tietoisuuteen. Kognitiotieteissä on jo pitkään tiedetty, että ihmisillä on taipumus heijastaa mielellistä kyvykkyyttä robotteihin ja kehityspsykologiasta tiedämme, että lapset heijastavat mielellistä kyvykkyyttä pehmoleluihin ja muihin objekteihin. Ongelma tässä kaikessa on siinä, että ihmiset heijastavat tekoälyihin mielellistä kyvykkyyttä sen pohjalta, miten he kokevat oman inhimillisen ihmismielensä. Ts. ihmiset eivät ymmärrä tekoälyteknologiaa oikeilla tavoilla (eli ne ovat vain matematiikkaa, algoritmeja ja todennäköisyyslaskentaa) – ihmisillä on yleisenä taipumuksena antropomorfisoida tekoälyjä ja robotteja. Tästä antropomorfisaatiosta johtuen, ihmiset ovat myös eettisesti sokeita niille tavoille, jotka ovat olennaisia ymmärtää algoritmisten toimijoiden suhteen.


Tekoälyjärjestelmien näkeminen virheettöminä
Eettinen sokeus tarkoittaa terminä sitä, etteivät ihmiset ole sosiaalisia tai ”digi-sosiaalisia” tilanteita nähdessään tietoisia siitä, että tilanteeseen voi liittyä eettisesti ongelmallisia asioita. Hyvänä esimerkkinä eettisestä sokeudesta, toimii paljon julkisuutta saanut tapaus, jossa United Airlines -lentoyhtiön lennolta jouduttiin 2017 poistamaan väkivalloin matkustaja, joka ei suostunut luopumaan ylivaratusta paikastaan. Koska vapaaehtoisia lennolta lähtijöitä ei löytynyt, tietokonealgoritmi päätti, kenet poistetaan koneesta. Itse tilanteessa kukaan lentohenkilökunnan jäsen ei kyseenalaistanut järjestelmän päätöstä, eikä suostunut joustamaan lainkaan. Tilanne päättyi väkivaltaiseen vastahakoisen matkustajan poistamiseen koneesta, jonka seurauksena tämä sai aivotärähdyksen ja menetti hampaan. United Airlinesin osake laski satoja miljoonia tapauksen jälkeen, ja yhtiö maksoi lopulta matkustajalle merkittävän korvauksen. Algoritmien tekemiä päätöksiä ja suosituksia on siis voitava kyseenalaistaa, haastaa ja reflektoida harkiten.

Tässä tilanteessa järjestelmän sisäinen tila nähtiin järkevänä, koska järjestelmälle joko tietoisesti tai tiedostamatta heijastettiin jonkinlaista mielellistä kyvykkyyttä ja sen mukanaan tuomaa mahdollista kykyä tehdä autoritaarisesti sitovia päätöksiä. Järjestelmän tekemää päätöstä ei nähty sinä, mitä se todellisuudessa oli, eli rajoittuneena matemaattisena yhtälönä, joka ei voi sisältää kaikkia maailman monimutkaisuuksia päätöksissään.

Tämä tematiikka liittyy laajemmin ns. mustien laatikoiden ongelmaan, jota työryhmässä on käsitelty useaan otteeseen, siksi siihen ei tämän enempää paneuduta. On kuitenkin aiheellista huomauttaa, että mustien laatikoiden tekemiin päätöksiin saatetaan suhtautua tasapuolisina ja ihmisen päätöksiä ”parempina”. Tässä kehityksen vaiheessa on kuitenkin äärimmäisen epätodennäköistä, että ne kykenisivät ottamaan huomioon kaikkea sitä hiljaista (engl. tacit) tietoa, joka ihmisten toimintaa jatkuvasti ohjaa.

Viisas lentoemäntä olisi varmasti nähnyt mahdollisen PR-tappion ennalta ja suostutellut jonkun matkustajista muutaman tuhannen dollarin lahjakortilla jäämään pois lennolta. Algoritmi ei tällaista osannut suositella. Pitää myös ymmärtää, että algoritmeilla on vain sen verran auktoriteettia, kuin olemme niille valmiita antamaan. Niillä ei ole niiden omista ominaisuuksista nousevaa tai essentiaalista auktoriteettia, eikä niitä siten pidä sellaisina kohdellakaan, hankaluus tässä on, että niitä pidetään auktoriteetteina tiedostamattomalla tasolla. Aiheeseen palataan viimeisessä osiossa.


Petollinen söpöys ja robottien ”pahoinpitely”
Ihmisten kohdalla eettinen sokeus ilmenee myös sosiaalisten robottien kohdalla. Sosiaaliset robotit, jotka tieten tahtoen luodaan emotionaalisesti vetoaviksi ja sosiaalisesti vuorovaikuttaviksi ja söpöiksi, nähdään kritiikittä ongelmattomina. Ne loksahtavat ajattelussamme jonnekin lemmikkieläinten, lasten ja lelujen kanssa samoihin kategorioihin ja siten ne koetaan viattomiksi. Miten nyt söpö isosilmäinen Zora -hoitorobotti voisi olla paha (se aktivoi kognitiossamme lasten kategoriaa, joka assosioitauu viattomuuden kokemuksiin). Tätä intuitiota vastaan on vaikea taistella. – Onkin erityisen tärkeää huomata, että sosiaalisesti manipuloivat robotit perustuvat sen illuusion tai valheen luomiselle, että ne ikään kuin ne olisivat tietoisia tai tuntevia olioita. Eettinen sokeus ilmenee, kun emme huomaa vuorovaikutuksen niiden kanssa pohjaavan lähtökohtaisesti valheelle.

Mainonnan eettiset säännöt kieltävät mainoksissa valehtelun ja markkinoinnin suhteen olemme säätäneet lakeja, jotka kieltävät esimerkiksi alkoholin mainonnan alaikäisille. On mahdollisesti tarpeen pohtia sitä, että tarvitaanko lakeja tai säädöksiä, jotka kieltävät petollisten algoritmien ja robottien käytön. Vaihtoehtoisesti ihmiset voidaan lapsesta pitäen kouluttaa suhtautumaan näihin uusiin olentoihin oikeilla tavoilla, mutta ei ole toisaalta mitään erityistä syytä, tehdä astianpesukoneista tai liukuovistakaan söpöjä, tai saada ihmiset ajattelemaan, että ne olisivat tietoisia. Douglas Adamsin kirjoja lukeneet huomaavat absurdiuden.

Youtubesta löytyy useita videoita, joissa Boston Dynamics esittelee laitteita, joita ihmiset tönivät ja potkivat tai ”kiusaavat” (oikeammin: sotkevat näiden havainto- ja hallintajärjestelmiä). Näiden videoiden kommenttiosiossa on useita paheksuvia ja kauhistuneita kommentteja, joissa ihmiset tuomitsevat tutkijaa, joka esiintyy videolla laitteen kanssa. Vastaavaa kauhistelua ihmiset eivät tee, silloin kun tietokonepelissä ”ammutaan” tai ”tapetaan” virtuaalisia hahmoja ihmisten toimesta, vaikka kyseessä on informaation prosessoinnin näkökulmasta samankaltainen ilmiö.

Robottien ”pahoinpitelyä” tarkastelleet tutkijat ovat arvailleet, että ihmiset paheksuvat tekojen sijaan robottia ”kiusaavaa” ihmistä, koska hän on valmis tekemään tällaisia tekoja ylipäätään. Ihmiset kuitenkin paheksuvat teon suorittajaa vääristä syistä. Ihmiset paheksuvat koska, jollain tavalla he kokevat taskulaskimeen verrattavissa olevan laitteen olevan tunteva. Vaikka oikea syy paheksua olisi se, että ihminen robottia pahoinpitelemällä, saattaisikin tehdä jotain hallaa itselleen.

Tästä ilmiöstä voi keriä auki ainakin kaksi seikkaa. 1) Ihmiset tarvitsevat laajaa ja kattavaa koulutusta, oppiakseen suhtautumaan robottien ja ihmisten väliseen vuorovaikutukseen – jossa saattaa olla ”väkivaltaisiakin” piirteitä – oikealla tavalla; ts. kyseessä ei ole taskulaskimen tai kassakoneen tönäisemistä kummempi teko; ja 2) vaikka robotit eivät ole tuntevia tai tietoisia toimijoita, ihmiset pitää todennäköisesti kouluttaa tai velvoittaa kohtelemaan niitä jossain määrin kunnioittavalla tavalla.

Tämä jälkimmäinen kohta 2); ja argumentit sen puolesta, eivät liity robottien oikeuksiin tai ”hyvinvointiin”, mitä tämä tarkoittaisikaan, vaan siihen, että robottien ”väkivaltainen” kohtelu saattaa raaistaa meitä ihmisinä. Kun siirrymme kohti tulevaisuutta, joissa seksinuket ja muut robottitoimijat vaikuttavat entistä inhimillisemmiltä, voi niiden ”väkivaltainen” kohtelu vuotaa omaan arkeemme ja siihen, miten kohtelemme toinen toisiamme ihmisinä.

Tämänkin takia kognitiotieteellinen oppimateriaali esimerkiksi peruskoulun yläluokilla, ja lukiossa viimeistään, voi olla tarpeellinen osa ihmisten koulutusta. Tämä alleviivaa etenkin tarvetta sille, että eettisen ajattelun ja robotteihin kohdistuvan ”kunnioittavan” kohtelun pitää olla ihmislähtöistä. Koska mielemme kohtelee robotteja ikään kuin ne olisivat eläviä ja tietoisia, voivat niiden kanssa opitut toiminta- ja käyttäytymismallit negatiivisen transferenssin myötä vaikuttaa myös inhimilliseen vuorovaikutukseen.

Tiivistetysti: eräs eettisen sokeuden muoto ilmenee, kun näemme ihmisen pahoinpitelevän robottia ja sympatisoimme robottia, kun pitäisi olla huolissaan siitä, mitä se tekee ihmiselle, joka käyttäytyy esineitä kohtaan aggressiivisesti. Moraalinen kognitiomme ei kykene suhtautumaan robotteihin automaattisesti oikealla tavalla.


Tekevät vain mitä on ohjelmoitu” -vääristymä
Huolimatta siitä, että kapeatkin tekoälyt ovat jo monta kertaa tappaneet ihmisiä, eettinen sokeutemme nostaa päätään monissa tilanteissa, joiden moraalisia implikaatioita tai riskejä emme tunnista, vaikka ne tuijottavat meitä suoraan kasvoihin. Äkkivilkaisulta DeepMindin luoma tekoäly, joka oppi pelaamaan useita eri Atari -pelejä, näyttää vain ansiokkaalta tekoälyteknologian läpimurrolta. Kyseessä on kuitenkin kognitiivinen toimija, joka oppii toimimaan useammanlaisessa ympäristössä. Sille on annettu vain tavoitteeksi maksimoida pisteitä. Tarkasteltaessa sitä, mitä tuo toimija kykenee tekemään, huomaamme sen tappavan virtuaalihahmoja, jotta se kykenisi ylläpitämään omaa päätavoitettaan (pisteiden maksimointia). Tämän lisäksi, se oppii tekemään sen useassa eri ympäristössä, ilman erillistä ohjelmointia. Huomion arvoista on se, että ohjelma ei ole tietoinen millään tasolla mistään.

Eettinen sokeus – tämän seikan suhteen – nousee esiin siinä, etteivät ihmiset ymmärrä vaistojensa varassa sitä, ettei tuon kaltaiselle itseoppivalle algoritmille ole mitään merkitystä sillä, että tappaako se virtuaaliympäristössä vai mahdollisesti sotatantereella. Algoritmeille kaikki on vain informaation prosessointia eivätkä ne ymmärrä tai hahmota merkityksiä. Autonomisten lennokkien ja pölynimurirobottien testaaminen ja kouluttaminen tapahtuu jo nyt virtuaaliympäristöissä, kun testitulokset ovat riittävän hyviä, niissä toimivat ohjelmat voidaan vain kopioida fyysiseen robottiin.
Ihmisillä on tapana pohtia tietokoneita ja niiden tekemisistä erilaisten nyrkkisääntöjen kautta. Esimerkiksi ”tietokone tekee vain sitä, mitä se on ohjelmoitu tekemään”. Tämä väite ei enää päde nykyisten itseoppivien algoritmien kanssa. DeepMindin Atari -pelejä pelaavaa algoritmia ei erikseen opetettu tappamaan virtuaalihahmoja, tämä on jotain minkä se oppi itsestään yrityksen ja erehdyksen kautta. Vastaavasti Elon Muskin OpenAI-projektin luoma tekoälyohjelma oppi pelaamaan Dota2 -tietokonepeliä, ja onnistui luomaan väijytyksiä ja harhautuksia. Kyseessä oli vain kapea tekoäly, jossa ei ole ketään kotona, mutta se kykenee silti vahingossa(?) luomaan petollista toimintaa virtuaaliympäristössä.

Tällä uudella teknologialla on ”kyky” tai ”taipumus” tuottaa odottamattomia ratkaisuja hyvin määriteltyihin ongelmatilanteisiin; tässä tapauksessa alitavoitteiden luominen. Teknologia, joka tekee arvaamattomia ratkaisuja, on eettisesti ongelmallinen, koska sen toiminnan ja toimintaympäristön rajaaminen ei ole etukäteen itsestään selvää. Valmiitkin ja ”huolellisesti” testatut algoritmit voivat tuottaa koulutus- ja kehitysympäristönsä ulkopuolella odottamattomia seurauksia.

Hyvänä arjen esimerkkinä toimivat pörssialgoritmit, jotka ollessaan pörssin ainoita toimivat luotettavasti, vaihtaessaan arvopapereita ihmisistä koostuvassa ekologisessa ympäristössä. Mikäli kuitenkin saman pörssiin tuodaan useampi algoritmi, joita ei ole testattu toisiaan ja ihmisiä vastaan, saattavat algoritmit muodostaa palautekehiä, joiden seurauksena tapahtuu vakavia pörssiromahduksia odottamattomista syistä. Tällaisia onnettomuuksia on tapahtunut jo kolme, eikä asiaan ole varsinaisesti puututtu ainakaan eettisistä syistä. Tällaisia onnettomuuksia ei myöskään tapahtuisi, jos eettiset ohjeistukset velvoittaisivat testaamaan algoritmit huolellisesti. Haasteelliseksi näiden asioiden esiin nostamisen tekee se, ettei varovaisuusperiaatteen noudattamisen edellyttäminen ole välittömästi hyödyksi taloudellisesta näkökulmasta. Emme näe tilannetta eettisesti ongelmalliseksi, koska kulttuurinen eetoksemme ylläpitää ajatusta, jossa voitontavoittelu on ulkoisvaikutuksia tärkeämpää.

On siis tärkeää huomioida, että: vaikka teknologiaa on testattu yhdenlaisissa olosuhteissa, tämä ei tarkoita sitä, että se olisi kattavasti testattu ja todettu turvalliseksi kaikissa olosuhteissa. Tätä harhakäsitystä ruokkii edelleen ajatus siitä, että tietokoneet tekevät vain sitä, mitä ne on ohjelmoitu tekemään. Jos itseään ajava auto ei törmäile kirahveihin Suomen autoteillä, siitä ei voi päätellä, etteikö se törmäisi eläintarhasta karanneeseen kirahviin käydessään Ruotsin puolella.

Teknologian valmistajat ja kuluttajat saattavat protestoida tiukkoja testivaatimuksia vastaan ja pitää niitä kohtuuttomina. Tämä saattaa johtua eettisestä sokeudesta ja nk. Utilitaristisesta Jeesus -harhasta, johon palataan alempana. –Tässä vaiheessa on kuitenkin edelleenkin hyvä huomioida, ettei esimerkiksi ydinvoimaloitakaan rakenneta räjähtämään, vaikka ne voivat silti sen tehdä, kun jotain menee pieleen. Tästä syystä, niiden rakentaminen on hidasta, huolellista ja valvottua toimintaa. Tekoälyteknologian on tietysti ydinvoimaloihin verrattuna hieman eri asia, sillä, se syöpyy arkemme säikeisiin ja on läsnä joka hetkessä ja kaikilla aloilla. Juuri tästä syystä on hyvä olla tietoinen ”Tekevät vain mitä on ohjelmoitu” -harhasta: kaikkialle levittyvä teknologia voi vuorovaikutuksessa muiden teknologioiden kanssa käyttäytyä odottamattomilla tavoilla ja tämän kiistäminen tai vähättely on eettistä sokeutta.


Älykkyys ja tietoisuus ovat eri asioita
Edellä mainittujen asioiden lisäksi, hämääväksi tekoälyasioista ja niihin liittyvästä etiikasta keskustelun tekee, että ihmisillä on tapana sotkea tietoisuuden ja älykkyyden käsitteet toisiinsa. Älykkyys on tavoitteellista toimintaa ennustettavassa tai osittain ennustettavassa ympäristössä. Tietoisuus taas on se asia, joka saa ilmiöt ja tapahtumat tuntumaan joltain. Järjestelmä voi olla älykäs olematta tietoinen ja tietoinen olento voi puolestaan olla joko tyhmä tai älykäs. Tämä seikka liittyy vahvasti myös yllä kuvattuun antropomorfisaation vääristymään. Kun puhutaan älykkäistä järjestelmistä, on virheellinen oletus peilata ihmisten omaa älykkyyttä ja omia kykyjä joustavaan ja tavoitteelliseen toimintaan. Jaguaarit ovat sekä älykkäitä että vaarallisia, vaikka ne eivät ole inhimillisiä. Nykyisessä kognitiotieteessä tutkitaan myös kasvien älykkyyttä ja oppimista, vaikka ei ole selvää ovatko kasvit tietoisia. On keskeistä oivaltaa, ettei älykkyys ole pelkästään ihmisaivojen ominaisuus ja ettei älykkään toiminnan tarvitse tuntua miltään, jotta se voi olla älykästä.

Tässä tieteen historian vaiheessa ei ole selvää, mitä mahdollisesti komputatiivisia (laskennallisia, suorittavia tai kausaalisia) ominaisuuksia tietoisuudella on, vai onko mitään? Matemaatikko Roger Penrose ja neurotutkija Giulio Tononi ovat molemmat esittäneet, että tietoisuudella olisi jotain sellaisia laskennallisia ominaisuuksia, joita ei voi toteuttaa perinteisellä piipohjaisella mikrosirulla tai nk. Turingin kone -arkkitehtuurilla. Mikäli he ovat oikeassa, klassiseen laskentaan ja mikrosiruarkkitehtuutuuriin perustavat teknologiat eivät voi koskaan olla aitoja moraalisia toimijoita. Ei ole mitään, miltä tuntuu olla tietokone tai robotti.

Edellä mainitut seikat eivät kuitenkaan tarkoita sitä, etteivätkö robotit ja tekoälyt voisi olla älykkäitä, eli suorittaa tehtäviä ja tavoitteita ennustettavassa ympäristössä. Tästä kuitenkin seuraa se, etteivät nämä laitteet voi itsessään olla moraalisia subjekteja – eli niiden rankaiseminen ja vastuutataminen ei ole mielekästä. Tästä ei kuitenkaan seuraa se, että nämä teknologiat olisivat moraalisesti neutraaleja tai moraalisesti irrelevantteja.

Älykkäiden laitteiden ja teknologioiden kehittäminen sellaisiin paikkoihin ja tilanteisiin, missä niiden käytöllä on seurauksia tietoisten olioiden hyvinvoinnille, on arvovalinta ja täten myös moraalisesti relevantti päätös. Vaikka nykyiset kapeat tekoälyt eivät tunne mitään ja vaikka ne kykenevät jonkinasteiseen autonomiaan ja luovaan ongelmanratkaisuun, ne toteuttavat silti jonkun ihmisen tai ihmisyhteisön arvoja sekä olemassaolollaan että ratkaisuillaan, olivatpa niiden tekemät spontaanit ratkaisut sitten tietoisen arvovalinnan tai huolimattoman testaamisen lopputuloksia.

Mikäli ihmisyhteisöt sallivat huolimattomasti testattujen teknologioiden käyttöönoton voitontavoittelun nimissä, niin tämä on arvovalinta, joka asettaa rahan mahdollisesti ihmishenkiä korkeammalle. Tämä taas on arvovalintana eettisesti kestämätön, sillä kaikki arvot ja tärkeäksi koetut asiat ovat lähtöisin (ihmisen) tietoisuudesta, siitä, että ihminen antaa näille asioille merkityksiä ja arvoja. Mikäli ihmisiä tai elämää ei ole, ei rahallakaan ole arvoa. Subjektiivisesti koettu tietoisuus ei ole välttämätöntä sille, että joku teknologia voi olla moraalisesti relevanttia. – Paras vastalääke tämäntyyppisen kohtuullisen vaativan ajattelun sisäistämiselle, on opettaa lapsille ja nuorille kognitiotiedettä jo peruskoulusta ja lukiosta lähtien.


Pop-utilitarismi ja utilitaristiset Jeesukset
Tätä kirjoitettaessa internetin keskustelupalstoilla, joilla käydään transhumanistisesti värittynyttä keskustelua uusista teknologioista ja niiden käyttöönotosta, on vallalla on hyvin voimakkaasti värittynyt nk. utilitaristinen näkökulma asioihin. Esimerkiksi itseään ajavia autoja puolustellaan ja kannatetaan voimakkaasti, sellaisilla argumenteilla, että ne säästävät ihmishenkiä. Siksi on hyväksyttävää testata niitä julkisessa tilassa ja riskeerata muutama kuolonuhri. Tavallinen analogia on vertaus rokotuksiin; ei haittaa jos rokotuksia testattaessa kuolee muutama ihminen, kun miljoonat henget säästyvät.

Utilitarismi on filosofinen kanta, jonka mukaan sellaiset eettiset päätökset ovat hyviä tai oikein, jotka maksimoivat hyvinvointia mahdollisimman suurelle joukolle ihmisiä. Mikäli Hitlerin voisi tappaa ennen natsi-Saksan nousua, olisi tämä päätös hyvä ja oikea, vaikka Hitler ei olisi vielä mitään väärää tehnytkään. Nykyinen ja yleinen internetälykköpiirien eetos on, että utilitarismi on ainoa oikea tai paras etiikan teoria. Pitkälti tämä tuntuu kuitenkin johtuvan siitä, että utilitarismi on etiikan teorioista helpoin; sen avulla etiikasta tulee matemaattinen tai laskennallinen ongelma, joka pinnallisesti tarkasteltuna muuttuu ”rationaaliseksi” lähestymistavaksi kaikkea moraalia ajatellen. Täten se löytää myös kosketuspintaa ja valmista matematiikkaa taloustieteiden utiliteettifunktioiden kehityksestä.

Arjen utilitaristisiin populaarikantoihin on kuitenkin suhtauduttava varauksella, esimerkiksi itseään ajavien autojen kohdalla. Ongelma on siinä, että tämä teknologia suunnitellaan ennakolta, ja tämän teknologian suunnittelijat tekevät valintoja siitä, kuka onnettomuustilanteessa on uhrattavissa. Tämä jo pelkästään sotii sekä sosiaalidemokratian, kristillistä etiikkaa että yksilönoikeusajattelua vastaan, sillä se asettaa ihmiset perustavanlaatuisesti eriarvoiseen asemaan. Mikäli auto suojelee kuljettajaansa onnettomuustilanteessa jalankulkijan kustannuksella, silloin se tosiasia, että jollain oli rahaa ostaa moinen auto, muodostuu elämän hintaa määrittäväksi tekijäksi ja tekee periaatteellisesti auton omistajasta jalankulkijaa tärkeämmän ihmisen.

Kyseessä ei siis ole toimiva analogia esimerkiksi rokotteiden kanssa, rokotteiden kuolinuhrit ovat jossain määrin satunnaisia (kohtelevat kaikkia tasa-arvoisesti) ja tämän lisäksi, rokotteiden suunnitteluun ei kuulu ohjelmointia ja samanlaista monimutkaista ennakkoharkintaa, joka toteuttaisi tarvittaessa monimutkaisia ehtolauseita. Itseään ajavien autojen kohdalla on ajoittain tehty myös vertauksia sen suhteen, että kyseessä olisi satunnaiseen puun kaatumiseen verrattavissa oleva tapahtuma. Oikeampi vertaus on kuitenkin se, että metsuri sahaa puun poikki ja valitsee sen jälkeen sen suunnan, johon puun kaataa. Mikäli metsuri toimii huolimattomasti, puu saattaa kaatua toisen ihmisen päälle.

Ihmisen intuitiossa on utilitarismin ongelmien suhteen mielenkiintoinen vääristymä, jolle on kirjallisuudessa monimutkainen nimi (doctrine of double effect), mutta jota tässä kohtaan tulen kutsumaan välinesokeudeksi. Lyhyesti sanottuna, kyseessä on ilmiö, jossa ihmiset pitävät moraalisesti hyväksyttävämpänä tappaa, mikäli tappaminen tapahtuu nappia painamalla tai giljotiinin narua vetämällä, verrattuna vaikka siihen, että ihminen kuristaa toisen hengiltä. Yhtä kaikki, teko on silti sama seurauksiensa suhteen. Itseään ajavien autojen moraalia pohdittaessa olemme erittäin alttiita välinesokeudelle. Emme havaitse eettisen ongelman vakavuutta, koska auto tai joku muu väline on osana tapahtumaketjua.

Utilitarististen autoargumenttien vääristymien käsittely ei ikävä kyllä lopu tähän. Sen lisäksi, että utilitaristinen suhtautuminen onnettomuustilanteisiin asettaa ihmiset eriarvoiseen asemaan keskenään, ja nostaa autojen suunnittelijat jalustalle vakavien arvopäätösten suhteen, tähän liittyy syvempiäkin ongelma.

Yllä käsiteltiin jo sitä, että auton ohjelmisto kirjoitetaan ennakolta. Tämä on olennaista kun verrataan tilannetta siihen, että ihminen ajaa autoa. Silloin kun ihminen ajaa autoa, on vastuukysymys helpommin ymmärrettävissä. Robottiauton joutuessa onnettomuuteen ja jonkun ihmisen kuollessa, emme saa auton valmistaneen yrityksen johtoporrasta vankilaan. Mikäli kuitenkin yksittäinen ihminen ajaa autoa, on hänen rankaisemisensa järkevää ja johdonmukaista. Käytännössä tämä siis johtaa siihen, että liikenneonnettomuuden vastuullinen taho, tuotteen kehittänyt firma, saa korkeintaan sakot huolimattomasta teknologian valmistelusta. Tämä taas tarkoittaa seuraavia asioita: a) ihmisen henki mitataan rahassa; b) kuolleen omaiset eivät saa oikeudenmukaisuuden kokemusta, eivätkä kokemusta asian ratkeamisesta (engl. closure) sillä vastuulliset tahot eivät joudu vankilaan.

Tämä on pitkälti kyseenalaista Suomen kaltaisessa maassa, jossa julkiset tiet on verorahoilla kustannettua julkista tilaa; yksityiset yritykset käyttävät julkista tilaa testilaboratoriona, ja vahingon sattuessa kuittaavat vahingon rahalla. Pop-utilitaristinen suhtautuminen johtaa siihen, että ketä tahansa ihmistä voidaan kohdella julkisessa tilassa testivälineenä, pyytämättä ihmiseltä itseltään suostumusta tällaiseen kokeeseen – rokotteen kohdalla tämä valinta ainakin periaatteessa vielä yksilöllä säilyy. Tämä tarkoittaa sitä, että kuka tahansa ihminen voidaan teknologian edistyksen nimissä uhrata, häneltä itseltään edes mitään kysymättä, jotta voidaan rakentaa tuote tai väline voiton tavoittelemiseksi. Mikäli tähän suostutaan, sotii se vastoin Suomen nykyistä perustuslakia, jossa yksilöille taataan loukkaamaton itseisarvo. Tällaiset ratkaisut neuvottelevat siten yhteiskuntasopimuksen uudestaan täysin epädemokraattisesti ja vaivihkaa, kenenkään sitä huomaamatta. Yksilön itseisarvo mitataankin nyt rahassa, jolloin se lakkaa olemasta itseisarvo.

Tiivistettynä, emme kykene luonnostaan, intuitioihimme nojaamalla näkemään ja ymmärtämään itseään ajavien autojen eettistä problematiikkaa, koska emme edes ole omassa ajattelussamme tietoisia a) välinesokeudesta ja b) uuden ontologisen kategorian luomista ongelmista ja haksahdamme väärien analogioiden saattelemana pop-utilitarististen argumenttien näennäiseen järkevyyteen. Eettinen sokeus suhteessa teknologiaan on täten myös periaatteellinen ongelma juridisestakin näkökulmasta. Tässä tullaan siis siihen pisteeseen, että kenellä on oikeus määritellä tai vetää viiva siihen, että kuinka paljon tavallisen kaduntallaajan henki maksaa rahassa?

Viimeisenä ongelmana, joka osoittaa utilitaristisen ajattelun moraalipsykologisen ongelman on siinä, että ihmiset omissa tutkimuksissamme saattavat kannattaa utilitarismia siihen saakka, kunnes kysytään, että olisivatko he valmiita uhraamaan itsensä pelastaakseen muut? Ihmiset saattavat hanakasti kannattaa teknologian kehitystä utilitaristisin perustein, mutta eivät olisi valmiita kiipeämään ristille vapaaehtoisesti. Utilitaristinen Jeesus on siis myytti, mikä johtaakin sitten siihen, ettei länsimainen oikeusvaltio, jolle jokainen yksilö on uskontososiologisesta ja protestanttisuuden historiallisesta näkökulmasta katsottuna pyhä, voi tukea utilitaristisia argumentteja ja ratkaisuja olematta fundamentalistisesti ristiriidassa oman aatehistoriansa ja perinteensä kanssa.


Turvallisuus ja eettisyys ovat eri asioita
Tom Cruisen tähdittämässä Minority Report -nimisessä elokuvassa oli informaatiota prosessoiva järjestelmä, joka osasi ennakoida mahdollisten murhien ja muiden rikosten tapahtumisen. Kaikki rikokset torjuttiin ennakolta ja maailma oli täysin turvallinen. Maailma, jossa mitään pahaa ei koskaan tapahdu, vaikuttaa äkkivilkaisulta päällisin puolin toivottavalta asialta. Ikävä kyllä, kuten elokuvassakin nostettiin esille, emme voi tietää koskaan, että olisiko mitään rikosta tapahtunut, ennen kuin se itse asiassa tapahtuu. Tämän lisäksi, monet seikat, jotka saattavat päällisin puolin näyttää rikosten valmistelulta, eivät sitä välttämättä ole. Tällaisesta järjestelmästä tulee itsensä toteuttava ennuste: jos kaikki ihmiset laitetaan eristysselleihin, koska he ovat potentiaalisia rikollisia, mitään rikoksia ei voi tapahtua.

Sekä persoonallisuuspsykologisesti että moraalipsykologisesti ihmiset jakautuvat perusluonteidensa puolelta joko a) avomielisiin ja seikkailullisiin tai b) varovaisiin ja huolellisiin. Avomieliset ja seikkailulliset ihmiset ovat pääosin vähemmistöä ihmisyhteiskunnissa, mutta tuottavat merkittävän määrän uusista ideoista, keksinnöistä ja oivalluksista. Huolelliset ja varovaiset ihmiset puolestaan vastaavat yhteiskunnan ja organisaatioiden toiminnasta ja pyörittämisestä. Näillä kahdelle luonteenpiirteellä on myös erilaiset suhtautumis- ja lähestymistavat arjen moraalisiin kysymyksiin.
Pääasiassa on niin, että avomieliset ja seikkailulliset ihmiset arvioivat moraalisia tekoja ja yhteiskuntia pitkälti siitä näkökulmasta, että ovatko ne i) reiluja tai ii) koituuko tekojen tai poliittisen päätösten seurauksena joillekin vahinkoa. Huolelliset ja varovaiset ihmiset ovat puolestaan taipuvaisempia moraalisissa pohdinnoissaan – edeltävien asioiden lisäksi – ottamaan huomioon myös muita seikkoja. He punnitsevat arvioitavien tekoja tai poliittisia päätöksiä seuraavista näkökulmista: iii) kunnioittavatko ne yhteistä tapakulttuuria; iv) yhteiskunnan auktoriteetteja tai v) pyhinä pidettyjä arvoja (olivatpa ne mitä tahansa). Varovaiset ja huolelliset ihmiset ovat tavallisesti myös sekä inhoherkempiä että pelokkaampia kuin seikkailulliset serkkunsa.
Näistä perustavaa laatua olevista luonne-eroista johtuen, monia tekoälysovelluksia ja tulevaisuuden teknologioita, tullaan markkinoimaan ihmisille pelottelulla ja argumenteilla, jotka päällisin puolin vaikuttavat turvallisuutta lisääviltä. Tällaisia teknologioita ovat mm. kasvojentunnistusalgoritmeihin perustuva ihmisten profilointi sekä jo Yhdysvalloissa käytössä olevat ohjelmat, jotka pyrkivät ennakoimaan niitä kaupunginosia, joissa seuraava mahdollinen rikos saattaa tapahtua. Ohjaamalla poliisit kyseiseen kaupunginosaan, tästä algoritmista todella tulee itsensä toteuttava ennuste. Poliisit pyrkivät löytämään kenet tahansa ihmisen, jolla saattaisi vaikka olla kannabista taskussaan, jotta rikollinen saadaan kiinni. Luonnollisestikaan poliisit eivät tule pidättämään talousrikollisia ennakolta, tällaisia järjestelmiä rakentamalla, vaikka talousrikollisten aiheuttamat vahingot yhteiskunnan kokonaisuuden kannalta ovat vakavammat. Talousrikoksia ei suoraan nähdä turvallisuusuhkina, vaikka yhteiskunnallisen eriarvoisuuden lisääntyminen heikentyneen hyvinvointivaltion rahoituspojan takia, se ilmenisikin kasvaneina itsemurhalukuina, alkoholismina ja perheväkivaltana. Nämä yhteydet eivät ole intuitiivisesti ilmeisiä.

Väestö, jota ei ole koulutettu ymmärtämän tekoälyetiikkaa tai sosiologisia ja kulttuurihistoriallisia eettisiä kysymyksiä, saattaa täten heimovaistojensa varassa olla helposti manipuloitavissa ottamaan käyttöön sellaista teknologiaa, joka rapauttaa perustuslaillisen demokratian toimintaedellyksiä. Turvallisuuden markkinoinnin ja ulkopuolelta tulevien uhkakuvien maalailulla saadaan tarvittaessa väestö käyttäytymään kuten Turkissa ja vapaaehtoisesti luopumaan valistusajan ihanteista ja suostumaan sellaisen teknologian käyttöönottoon, joka kaventaa kansalaisvapauksia.

Esimerkiksi huumerikoksien torjumisen varjolla ovat eri valtiot tuottaneet valheellista propagandaa sekä oikeuttaneet erilaisten valvontakoneistojen luomista, vaikka suuri määrä asiantuntijalausuntoja maailmassa on toistuvasti tuonut esiin sen, että huumeiden vastainen sota aiheuttaa enemmän ongelmia kuin päihdeaineet itse. Suomessakin vastikään korkein oikeus totesi, ettei esimerkiksi LSD:hen verrattavia taikasieniä voida pitää erittäin vaarallisina huumeina ja laski niiden luokituksen kannabiksen kanssa samaan kategoriaan. Tämä liittyy erityisesti Me ja muut -harhaan, josta keskustellaan alla tarkemmin.


Meidän rikokset on vähemmän pahoja kuin noiden rikokset
Ihmiset tuntuvat sekä hyvässä että pahassa olevan heimoihin jakautuvia eläimiä, joissa heimon ulkopuolelle jääviä voidaan kohdella vähemmän arvokkaina kuin heimon sisällä olevia (Me ja muut -harha). Lähihistoriassa on ainakin yksi esimerkki, jossa algoritmista teknologiaa pyrittiin käyttämään veronkierron ja muiden talousrikosten torjuntaan EU:n sisällä. Kun algoritmi oli saatu valmiiksi ja se ajettiin tietyn valtion verotietokannan läpi ja sieltä poimittiin tuhansia nimiä, jotka saattaisi olla hyvä laittaa tutkinnan alle, Euro -ryhmä ja Troika estivät tämän toimeenpanon. Vastaavanlaista EU:n huipputasolta tulevaa puuttumista rikosten torjuntaan paikallisella tasolla tuskin olisi tapahtunut, jos vastaavia suuria aineistoja olisi käytetty siihen, että yritetään torjua paikallisten ihmisten huumeiden käyttöä. Nostan tämän esille, sillä uusi teknologia mahdollistaa uudenlaisen urkkimisen ja rikosten torjunnan. Teoriassa voidaan luoda tietokanta, joka yhdistää ihmisten musiikkitottumukset, heidän matkustustietoihinsa, sekä heidän asuinalueensa jätevesien kemialliseen analyysiin ja muihin vastaaviin tietoihin.

Suomessa on satoja tuhansia laittomia päihdeaineita käyttäviä ihmisiä. Stereotypia monien päihdeaineiden kohdalla lienee se, että niitä käyttävät vain syrjäytymisvaarassa olevat köyhät. Kansainvälisistä vertailevista tutkimuksista tiedetään, että suurin osa ihmisistä, jotka käyttävät päihteitä, eivät koskaan jää kiinni eikä heidän päihteiden käytöstään ole haittoja muulle yhteiskunnalle. Laittomia päihdeaineita käyttävät monet yhteiskunnan hyväosaiset lääkäreistä, asianajajiin, kliinisiin psykologeihin, professoreihin, IT-yrittäjiin, fyysikoihin, peruskoulun opettajiin ja sosiaalityöntekijöihin. Mikäli valtion hallinnolla olisi tahtoa ja kansan keskuudessa olisi lietsottu hysteriaa, voitaisiin tuhansien yhteiskunnassa tuottavien ihmisten elämä pilata tämänkaltaisen arkaluontoisen informaation selvittämisellä. Itse – oman ikäluokkani suomalaisten keskuudessa eläneenä – totean, että valtion arviot siitä, kuinka suuri osa suomalaisista käyttää, tai on käyttänyt, muuta kuin alkoholia virkistäytyäkseen ovat optimistisen kauniita.

Tätä kaikkea toimintaa leimaa ihmisen toiminnalle varsin perustavanlaatuinen kognitiivinen harha, nimittäin se, että oma sisäryhmä ja sen kulttuuriset tottumukset koetaan aina paremmaksi kuin ulkoryhmät. Tämä korostuu etenkin siinä, että tekoälysovelluksia esimerkiksi rikosten torjunnassa ollaan herkempiä käyttämään sellaisia ryhmiä kohtaan, joihin päättäjät eivät itse kuulu, kuten köyhät tai maahanmuuttajat ja heidän elintapansa (päihteineen). Ottaen huomioon yllä kuvatut erot yksilöiden moraalitajussa (suurin osa ihmisistä miettii arjessaan tekojen oikeutusta sen suhteen, että kunnioittaako teko oman kulttuurin arvoja), saattavat ihmiset tukea myös profilointialgoritmien käyttöönottoa rikosten torjunnassa. Ihmisten on paljon vaikeampi kuvitella, että he olisivatkin osa jotain ulkoryhmää ja joutuisivat itse valvontateknologian tarkkailun kohteeksi. Uutta ”turvallisuus-” -teknologiaa ja sen käyttöönottoa voidaan pitää hyvänä ideana siihen asti kunnes joudutaan itse sen uhriksi.

On kuitenkin hyvä tiedostaa se, että jos etniseen – tai muuhun – profilointiin kykenevä valvontakoneisto saadaan luotua, pystytään se helposti uudelleen kalibroimaan uusien kohteiden tarkkailuun. On hyvä miettiä huolellisesti, että halutaanko yhteiskuntaa kontrolloida näin tarkasti, sillä harmailla alueilla tapahtuu joskus aitoja innovaatioita ja ideoita, jotka uudistavat yhteiskuntaa. Tästä esimerkkinä voi tarkastella sitä tosiasiaa että HUSin eettinen toimikunta on antanut luvat Suomessa psilosybiinitutkimuksille, joissa on tarkoitus hoitaa erittäin vakavasti masentuneita ihmisiä. Tutkimusidea ja siihen liittyvä taustatyö on osiltaan ollut hämärään jäävien aktivistien mahdollistamaa. Vastaavankaltainen liikehdintä ja järjestäytyminen on tuottanut mm. 8 tuntisen työpäivän ja pelastanut useita arvokkaita luontokohteita.

Ottaen kuitenkin huomioon, että Suomen valtiolla on talousongelmia ja hankaluuksia paikata valtion budjettia, voisi olla järkevämpää käyttää tekoälyteknologiaa nimenomaan veronkierron ja muiden talousrikosten torjuntaan, sen sijaan, että pyritään sokeasti estämään kaikki mahdolliset vähemmän haitalliset uhrittomat rikokset. Tämän lisäksi on hyvä pitää mielessä, ettei sisäryhmäajattelu motivoi demokraattisten rakenteiden purkamista kontrollikoneiston luomiseksi. Olisi parempi, jos tekoälyteknologialla tehdään valtionhallintoa läpinäkyvämmäksi ja helpommin seurattavaksi, ja kehitetään teknologioita mm. psykopaattien löytämiseen ja evättäisiin heiltä mahdollisuus päästä sekä eduskuntaan että valtionhallinnon palvelukseen ylipäätään. Sen sijaan, että mietitään pelkästään sitä, miten saadaan MyDatan -kaltaiset alustat yritysten käyttöön, voisi olla aiheellista miettiä, että miten valtionhallintoa ja ministeriöiden ja ministerien tekemää työtä olisi mahdollista saattaa kansalaisten valvontaan. Esimerkiksi, tekoälyalgoritmien soveltaminen siten, että luodaan kaikista kansanedustajista kattava taustakartoitus, josta selviää heidän rahaliikenteensä ja sidonnaisuutensa lisäisi luottoa demokratiaa ja kansanedustuslaitosta kohtaan.


Egosentrinen teleologiavääristymä
Tässä yhteydessä egosentrisyydellä ei tarkoiteta itsekästä tietoista käyttäytymistä. Egosentrisyys tässä yhteydessä tarkoittaa ihmisen tapaa hahmottaa maailmaansa omasta näkökulmastaan käsin. Jokainen ihminen kokee olevansa erikoinen ja erityinen, omista lähtökohdistaan. Ihminen myös ymmärtää olevansa ainutlaatuinen ja monimutkainen järjestelmä. Tästä johtuen, ihmisellä on taipumuksena nähdä myös ulkopuolinen maailmansa siitä näkökulmasta, että se on ikään kuin olemassa ”häntä varten”. Egosentrinen näkökulma, heijastuu osittain myös teleologiseen tapaan nähdä maailma: tuolit ovat suunniteltu istumista varten ja keihäät metsästystä varten (ja molemmat ovat siksi ”hyviä”). Maailmassa näyttää olevan suunnitelmallisuuden elementti.

Ihmiskunnan historiassa suunnitelmallisuuden elementti on koettu ja nähty siten, että toiset eläimet ovat olemassa sitä varten, että ihmiset voivat syödä niitä tai käyttää niitä omia tarkoitusperiään varten. Keskiajalla koko kosmos nähtiin sellaisena, että se on luotu ihmistä varten ja ihminen sekä hänen asuinsijansa – maapallo – sijoitettiin sen keskiöön. Tämä egosentrisyysharha ilmenee myös siten, että ihminen kokee itsensä olevan päämääräsuuntautunut, monimutkainen ja hyvä, joten kaikki ne ryhmät joihin ihminen itse kuuluu, ovat myös hyviä. Eihän hyvä ihminen voi kuulua pahaan ryhmään, enkä varsinkaan minä. Tämän seurauksena, ihmiskunnan historiassa on tapahtunut nk. dehumanisaatioksi nimitetty ilmiö useita kertoja; orjat eivät ole ihmisiä ja Tutsit ovat torakoita (sic).

Egosentrinen teleologiavääristymä ilmenee myös sellaisissa tilanteissa, joissa ihminen ymmärtää olevansa monimutkainen ja ainutlaatuinen ja ulottaa tämän pyhyyden kokemuksen koskemaan myös sellaisia monimutkaisia järjestelmiä joita hän ei ymmärrä, kuten genomia. Osittain tästä syystä, ihmiset saattavat vastustaa geenimanipulaatiota. Mutta, samasta syystä, ihmiset saattavat pitää omia monimutkaisia laitteitaan – kuten autojaan – pyhinä ja koskemattomina; huolimatta siitä, että ne saattavat saastuttaa ja niiden tankkiin laitetaan polttoainetta, joka on tuotettu epäeettisin tavoin.

Teknologian kanssa vuorovaikutukseen tämä liittyy siten, että ihmisillä on tapana nähdä kaikki monimutkaiset ja päällisin puolin päämääräsuuntautuneet teknologiat eettisesti ongelmattomampina kuin mitä ne ovat. Iphonet, autot, televisiot, ydinvoimalat, profilointialgoritmit, sairaanhoitorobotit jne, saatetaan kokea näennäisesti moraalisesti neutraaleina tai jopa moraalisesti hyvinä asioina (”lampaat ovat hyvää ruokaa”; ”maapallo on universumin keskus, koska olen tärkeä”). Autoista ja älypuhelimista ei esimerkiksi puhuta sinänsä moraalisina teknologisina tuotoksina, vaikka niiden seurauksista ja käyttötavoista voidaankin puhua moraalisista näkökulmista. Tosiasiassa teknologisia välineitä on mahdotonta nähdä tai rakentaa moraalisessa tyhjiössä, asteroideihin verrattavissa olevina asioina. Kuten monet geologit ovat todenneet, olemme siirtyneet antroposeeniin, eli uuteen geologiseen aikakauteen, jota maapallon muokatuminen ihmisen tarpeisiin. Tätäkään seikkaa emme juuri moraalisesta näkökulmasta problematisoi, sillä se on meidän ihmisten aikaansaama asia.

Egosentrinen teleologiavääristymä on siis yksi niitä seikkoja, joka saa aikaan moraalisen sokeutemme uuden teknologian kohdalla. Tämä korostuu etenkin sen takia, että tunnistamme robotit jokseenkin autonomisina päämääräsuuntautuneina toimijoina, mutta samalla ne näyttävät toimivan taikavoimilla. Taianomaisuus juontuu siitä, että ne ovat niin monimutkaisia ettemme niitä ymmärrä; saatamme siis nähdä päämääräsuuntautuneen monimutkaisen teknologian moraalisesti neutraalina tai hyvänä, vaikka se ei sitä ole. Tämä taas juontuu siitä, että olemme itse päämääräsuuntautuneita, monimutkaisia ja pidämme itseämme ”hyvinä”. Koska tämä teknologia on ihmisten luomaa, olemme vähemmän taipuvaisia kyseenalaistamaan sen moraalisia seurauksia, kuin jos se olisi norsujen teknologiaa ihmisten harventamiseksi pois maapallolta.