perjantai 4. elokuuta 2017

Miksi Laiskottelu on tärkeää


Hei vaan.




Siitä on tovi kun olen viimeksi kuulumisiani kirjoitellut julkisesti. Yksi syy sille on, että olen nykyään tahtomattani sellaisessa asemassa, etten voi kertoa kaikista elämäni edesottamuksista samalla avoimuudella kuin aikaisemmin. Minut paremmin tuntevat tietävät jonkin verran epäortodoksisista harrastuksistani. Pelkästään muutamasta meditaatiokokemuksesta kirjoittaminen on tuottanut kulmakarvojen nosteluita, puhumattakaan, mitä muut omituisuudet voisivat laukaista.

Tätä kirjoittaessani istun laivan kannella 30 asteen helteessä kitaralaukun vierssä ja katselen yötaivasta ja sataman valoja. Laivan seiniä koristavat toisinaan portugalinkieliset lauseet, joskus taas thaikirjoituksin varustetut tekstit ja vähän tavallista useammin aakkoset, joilla joskus kirjoitettiin koptia. Hupparissani on lämmintä, joku jossakin kauempana sytytti kannabissavukkeen. Viimassa on vaikea sanoa mistä suunnasta vehreä tuoksu leijailee. 




Elämääni on mahtunut viimeisen kahden vuoden aikana niin paljon matkustelua, että vain vähemmistö ajasta on vietetty Suomessa. Tallinna, Tukholma, Ateena, Lontoo, Pariisi, Alto Paraiso, Koh Pag Nyan, Chania, Lontoo, Evia, lähitulevaisuudessa Praha ja Amsterdam ja joku Norjan pikkukylä… Enkä edes vastaa kaikkiin kutsuihin myöntävästi. Joidenkin sukupolvi- ja työsosiologisten tutkimusten mukaan minun sukupolvelleni on leimallista jatkuva matkustelu ja siirtyminen paikasta toiseen. Voi vaikuttaa kadehdittavalta, mutta syvällisiä ja pysyviä ystävyyssyhteita on vaikea luoda ja ylläpitää melskeen keskellä.


Vietin viimeiset kaksi viikkoa saarella joogakoulussa, olisin ollut kuukauden, mutta itsestäni riippumattomista syistä, jouduin lähtemään aikaisemmin. Palaan kyllä takaisin toivottavasti lokakuussa viimeistelemään opeteltavat asiat. Matkustelen niin paljon, että on hyvä osata Ashtanga Joogan perussarja (vie n. 90 minuuttia/päivä), koska sen voi tehdä koska tahansa missä tahansa ilman välineistöä. Ashtangakehittää notkeutta, voimaa, tasapainoa, fokusta, vaatimattomuutta ja optimismia. Tutkijan duuni on todella raskasta somalle keholle, eikä pelkästään istumisen takia, vaan rankka ajattelu oikeasti tuntuu kehossa kuluttavalta. Olen melko varma, että joskus tulevaisuudessa ajattelutyön ja kehon jäykkyyden välillä löytyy vielä joku järkevä biokemiallinen yhteys. En ihmettelisi, jos ajattelu kuluttaisi jotain nivelten ja lihasten “voiteluun” liittyviä hormoneja, välittäjäaineita tms… Tai sitten ajattelu saattaa tuottaa jotain aineenvaihduntatuotteita, jotka vanhentavat kehoa yhteisvaikutuksessa istumisen kanssa.




Jatkuvasti liikkuvassa elämässä on huonona puolena, ettei mukanaan voi kantaa karatesalia tai penkkipunnerrusvälineistöä. Joskus, kun pitää viettää pitkiä aikoja pienissä kaupunkiyksiöissä tuntematta naapurustoa, tai hengailla sisällä Suomen sateisessa ilmastonmuutostalvessa, on hyvä voida kaivaa työvälineiden huoltosarja takataskustaan ja suorittaa muutamat asanat. Tutkija tekee töitä kehollaan ja päällään, jooga huoltaa molempia työvälineitä. Olen kokeillut useampaa eri joogan muotoa, omasta mielestäni pitkälle ja hoikalle n. 30-vuotiaalle vartalolle Ashtanga sopii parhaiten. Se mikä joogassa on hienoa on, ettei se kuluta ja tuhoa niveliä samalla tavalla kuin lenkkeily, punttis ja kamppailulajit. Mikäli kuulut siihen sukupolveen tai ihmisryhmään, jolle ei ole siunaantunut onnellista paikalleen juurtumista 35-ikävuoteen mennessä, suosittelen Ashtanga joogaa erittäin lämpimästi.



Nykyisessä työssäni, jota en kyllä ihan heti vaihtaisi mihinkään toiseen pestiin, on se hyvä puoli, että sitä voi oikeasti tehdä missä tahansa. Kun olen suihkussa ja vaahdotan rastoittuvia harmaita ohimoitani, mietin samalla, että miten saisin tehtyä koeasetelman tekoälystä, joka kehittää oman tapansa kommunikoida toisten tekoälyjen kanssa. Kun olen hiekkarannalla nyhtämässä merisiilin katkenneita okaita varpaistani, pohdin, että miksi ihmeessä seksuaali-inhoherkkyys liittyy negatiivisiin asenteisiin teknologiaa kohtaan. Huomaan nopeasti, että työssäni on tärkeää olla sellaisissa ympäristöissä, jotka fasilitoivat ajattelua… Ja kyllä, merisiilin piikkien poimiminen varpaistaan, saa miettimään monia asioita elämässä.



On jännä huomata, etten ole ainoa suomalainen (kas, identifioidun jollain tasolla sittenkin suomalaiseksi) tutkija, joka pakenee sateisia ja koleita kesiä aurinkoon. Minkäs sille mahtaa jos artikkelikäsikirjoitus valmistuu paremmin muualla, kuin sateisessa ja kylmässä? Samalla, jotta tätä duunia saa tehdyksi riittävällä teholla pitkäjänteisesti, pysyen fyysisesti terveenä, sitä ei vain yksinkertaisesti voi jumittaa Suomessa jatkuvalla syötöllä. Liikkuminen on pakko, sillä se stimuloi ajatuksia. Viimeisen kuukauden aikana olen lukenut neljä kirjaa, ollut kolmessa eri maassa, pitänyt konferenssiesityksen ja kirjoittanut artikkelin, joka on lähdössä vertaisarvioon piakkoin. Samalla on tullut tehtyä lukuisia muita pienempiä juttuja; enemmänkin olisi tullut tehtyä, jos olisi ollut enemmän kerättyä dataa.

Jännää toisaalta on, että monesti työni varmasti näyttää siltä, että sluibailen ja laiskottelen kuukauden putkeen. Tarkkailin itseäni ulkopuolelta viime kevääänä tämän asian tiimoilta jonkin aikaa ja se rupesi lahottamaan huolella. Otin yhteyttä erääseen Suomen menestyneimmistä ja kenties koko Suomen historian tuotteliaimmista psykologian tutkijoista. Hän suostui olemaan hetkeksi uratilityksieni olkapää, sillä Suomessa ei ole ihmisiä, jotka tekisivät sitä samaa mitä minä teen, enkä voi siksi hakeutua viisaampieni pakeille kitisemään elämän kurjuutta.

Kutsuttakoon tuota isovelihahmoa Myyräksi. Myyrä sanoi, että hänen elämänsä tuotteliaimmat päivät ovat niitä, kun hän jää kalsareissaan kotiin maleksimaan ja kuuntelemaan kummallista j-pop -musiikkia youtubesta. Päällisin puolin, normaalin palkkatyön näkökulmasta, moinen näyttää täysin tuottamattomalta norkamiselta. Myyrä on alle 40-vuotias ja julkaisuluettelossa on n. 250 artikkelia. Eli hän on kaikkea muuta kuin laiska ja tuottamaton. Silti, hänen mukaansa tuotteliaimmat päivät ovat niitä kun tekee jotain ihan muuta kuin lukee artikkeleita tai tekee tilastoanalyysia. Sen sijaan, että hän olisi kertonut, että miten voin olla tuottavampi tutkija, hän kehotti vain nauttimaan siitä, että viettää päiviä kotona kuunellen esoteerista sitar-metallia. Niitä päiviä, kun ei tee mitään, tarvitaan todella paljon.


Tutkimuksen teko ja tieteelliset läpimurrot vaativat hyviä ja uusia ideoita, eikä kukaan oikeasti tiedä miten luova kognitiomme toimii. Kukaan ei tiedä, mitä ihmismieli tekee ennen kuin se sylkee tietoiseen mieleen seuraavan artikkelin johdanto-osion tai puklaa ulos idean siitä, että mitä jos sitä pieleen mennyttä dataa katsookin toisesta näkökulmasta. Luova prosessi on vähän sama kuin asuisi samassa talossa pienen ilkikurisen demonin kanssa. Se tekee omia juttujaan, eikä sitä voi kontrolloida ja silloin tällöin se tekee jotain yllättävää. Demoni ei näytä lähteävän pois häätämällä ja näyttää luonteeltaan olevan jotenkin kissan kaltainen. Jos sitä ruokkii ja jos sen antaa laiskotella, se osoittaa kiitollisuuttaan.

Luovuus on jotain mikä jollain oudolla tavalla on minusta riippumaton ilmiö. Minulla on tuhansia ideoita ja uusia tulee jatkuvasti, mutta mistä ja miten niitä tulee, niin siihen en osaa vastata. Se ei ole vapaasta tahdosta riippuva asia, mutta jostain syystä se näyttää liittyvän sellaiseen, mitä kutsutaan laiskotteluksi. Laiskottelu on kovaa duunia, sillä sitä pitää pystyä tekemään sekä heittäytyen että hallitusti ja terveellisesti. Laiskottelu voi olla kovaa keholle. Itse en alkoholia käytä, mutta en ihmettele, että moni akateeminen on hukkunut pulloon. En usko, että alkoholi itsessään lisäisi luovuutta, mutta rentoutunut mieli jostain syystä tuotta hyviä ideoita ja osaa analysoida itsestään (siis käskemättä), että miten olemassaolevia järjestelmiä voisi kohentaa. 




Eräs tutkijakollegani, joka työskentelee nanoteknologian ja -komputationaalisen biologian alalla (ei työskentele oikeasti, mutta tekee jotain vielä hämmästyttävämpää, haluan suojella hänen anonymiteettiään), kuuluu samaan kategoriaan Myyrän kanssa. On kutkauinkin saman ikäinenkin. Hän käsittelee työssään 10-ulotteisia avaruuksia ja hänen elämänsä on omasta elämästäni kolmas potenssi. Hänen vapaa-aikaansa kuuluu suurten psykedeeliannosten säännöllinen käyttäminen (LSD, taikasienet jne). Ne, jotka aiheesta jotain tietävät, niin tälle tapaukselle 5g kuivattuja sieniä on karkkipäivä. Kutsuttakoon häntä Kolibriksi. Kolibri on ulkoiselta olemukseltaan terävä ja skarppi, eikä vaikuta hipiltä tippaakaan. Kaksi tohtorin tutkintoa. Hänenkin elämäänsä mahtuu säännöllisesti yli kahden viikon mittaisia jaksoja, joissa maat vaihtuvat sienireissujen välillä ja läppäri napataan laukusta kun on 20 minuuttia aikaa odotella bussia. Asiat etenevät ja julkaisulistassa on Naturea – myönnettyjä apurahoja yli miljoonan edestä ja kunto on kuin maratoonarilla. Kolibri on kuitenkin kaikesta huolimatta eräs jouhevin ja rennoin tyyppi, jonka olen koskaan tavannut. Ilmiömäinen nero, joka painottaa sitä, miten tärkeää lepo ja lusmuilu tutkimuksen teossa on. Hänelle lepo tosin on uimista ja juoksemista, mutta hän saattaa joskus pitää sitä työntekona ja sisällyttää liikunnan osaksi työpäivää, ei jotain mitä tehdään työpäivästä erillään.



Tutkimuksen teossa on kuitenkin se haaste, että se vaatii myös istumalihaksia ja sitä että kärpistyy läppärinsä ympärille ja viettää tunteja hiomassa käsikirjoituksia. Tämä taas on duunin muotona huomattavasti eri asia kuin luovuutta ruokkiva sluibailu. On mielenkiintoista opetella tasapainottelua kahden näin erityyppisen toiminnan välillä. Sen jälkeen kun demoni on sylkäissyt idean ulos, jonkun (eli tutkijan) on sitten väännettävä raakaa duunia, jolla idean voi esitellä toisile tutkijoille tai muulle yhteiskunnalle laajemmin. Ehkä keskeisin taito tutkijalle on kyetä löytämään tasapaino luovan sluibailun ja tuottelijaan takomisen välillä. Parasta tosin melkein olisi se, jos tutkijoiden työryhmissä olisi vakiona kiintiöity laiskottelija, jonka ainoa tehtävä olisi tuottaa järkeviä tutkimusideoita. Sen lisäksi sitten tiiissä pitäisi olla niitä, jotka haluavat ja jaksavat jalakuttaa nuo ideat ja ovat yhtä aikaa niin älykkäitä, että näkevät niiden pointit. Itse voisin mielelläni olla kummalla puolella jakoa tahansa, mutta on lievästi sanoen haastavaa tehdä tässä vaiheessa uraani vähän kaikkea. Minun työhöni kuuluu ohjelmointia, tilastoanalyysia, kirjoittamista, julkista puhumistä, tiedon hakua, tutkimusjohtamista, ohjaamista, opettamista, tutkimussuunnittelua- ja visiointia. Pitää tasapainoilla laiskiaisen ja muurahaisen välillä. Pitää olla hetkiä, kun on laiskiainen 100% tehottomuudella ja sitten nappia painamalla kyetä vaihtamaan moodia muurhaiseksi. Ei ole helppoa.




Viime keväänä vietin melkein kaksi ja puoli kuukautta tekemättä lähes mitään muuta kuin ohjelmointia kokeitani varten. Tuona aikana koin olevani palanut loppuun ja koin olevani erittäin uupunut. En jaksanut edes nousta aamulla sängystä käymään vessassa. Korostan, että en siis ollut masentunut, mielialani oli hyvä – mutta en vain saanut stressattua tai pingotettua siitä, että en tehnyt oikeastaan kamalasti (paitsi ohjelmoin kaksi koetta). Olin vain todella kulahtanut. Tämä oli se hetki kun päätin tavata Myyrän. Myyrän tavattuani, sama meininki jatkui vielä pari viikkoa. Sen jälkeen, aivan yht’äkkiä, väsymys vain katosi ja pam. Kirjoitin lähes valmiin artikkelikäsikirjoituksen n. viikossa. Artikkelin viilaamiseen on nyt mennyt kuukausi, mutta käytännössä siis 90% valmis tuote pullahti ulos hyvin lyhyessä ajassa. Alustava palaute artikkelista on ollut pelkästään positiivinen. Kaikki artikkelin lukeneet ovat kehuneet että artikkelissa on hyvä stoori (voit vain arvata, kuinka usein tieteellisestä artikkelista voi moista sanoa). Artikkelin kohtaloa vertaisarviossa ei voi ennakolta koskaan tietää, mutta olen itse ylpeä laiskotteluni tuotoksesta. Samalla muistan ne pienet välähdyksen hetket kun väsyneenä makasin säkkituolissani ja opettelin F-sointua kitaralla, demonin oksentaessa tietoisuuteeni pala palalta tuon tulevan artikkelin osasia. Jos olen jotain tästä keväästä oppinut, niin sen, että luovuuden kultivointi on oma taitonsa. Luovuus on siitäkin jännä juttu, että siihen pitää vain luottaa. Se ilkikurinen kissan kaltainen demoni, joka asuu kehomielessäni, näyttää tekevän järkeviä juttuja, kunhan siihen vain luottaa. 



Tästä päästäänkin siihen, että oman kokemukseni mukaan hyvä tiede on jotain muuta kuin halpaa. Se ei varsinaisesti ole kallista, mutta penniä venyttämällä siitä ei juuri mitään tule. Luovuus on jokseenkin kallista. Onhan se outoa, että tutkimustiimin johtaja soittaa kitaraa, joogaa, fiilistelee hindulaista metallimusiikkia ja hengaa sademetsissä chiigailemassa apinoita, kilpikonnia ja kolibreja. Ongelma on vaan siinä, että kyseinen metodi näyttää toimivan. Itse en esimerkiksi puutu siihen, että väikkäriopiskelijani sanoo Skypessä, että hei lähden nyt Madeiralle kahdeksi viikoksi, päivää ennen lähtöään. Sanon vain, että pidä hauskaa ja kerro Skypessä sitten, että mitä mielenkiintoista tulit ajatelleeksi ja lukeneeksi matkasi aikana. En puutu siihen, että väikkäriopiskelijani ilmoittaa päivän varoitusajalla menevänsä Tanskaan tai Ruotsiin juttelemaan roolipelifirmojen tuotekehittelijöille. Luotan siihen, että hänen kissademoninsa tekee jotain järkevää. Kallistahan se on, että työaikaa kuluu johonkin jonnin joutavaan, mutta josatain syystä, hyvä tiede näyttää vaativan juuri jotain sellaista. Immanuel Kant sai idean Puhtaan järjen kritiikkiin kokonaisuudessaan valmiiksi moutoutuneena möhkäleenä, teoksen kirjoittaminen vei silti vuosikymmenen. Kant oli kuitenkin kypsytellyt pohjatyötä idealleen vuosia, tekemällä työtä kaikenlaisten muiden asioiden parissa. Kukaan ei tiedä, mitä aivot tekevät silloin kun A + B muotoutuu D:ksi. Aivoissa/Kehomielessä on erinäköisiä episteemisiä elementtejä, ja jotenkin ne hyppäävät yhdestä tilasta toiseen, kulkematta välivaiheiden kautta. Luova hyppäys asioiden välillä ei ole satunnainen loikka johonkin suuntaan, vaan juuri okea loikka oikeaan suuntaan, kun ympärillä on pelkkää pimeyttä.


En tiedä mikä tämän blogikirjoituksen suurempi tarkoitus on. Ehkä tarkoitukseni on ennen kaikkea teroittaa sekä itselleni että monillle muille, että vaikka matkustelen paljon ja vaikka elämäni näyttää hetkittäin omituiselta puuhastelulta, se muodostaa kuitenkin laajemman kokonaisuuden, jossa päällisin puolin irrelevantit palaset ruokkivat toinen toistaan. Kun matkustan Kreikan saaristoon valosaasteen ulottumattomiin tiirailemaan tähtiä, olen duunissa. Kun olen joogaamassa, olen töissä. Kun opettelen soittamaan hindumantroja ja ateistipunkkia, olen sorvin ääressä. Elän elämää, jossa ei ole vapaa-aikaa, tai aikaa perheelle. Elän elämää, jossa parhaita ystäviään näkee vain muutamn kerran vuodessa. Elän elämää, jossa tulevaisuutta ei voi suunnitella, pitää vain luottaa siihen, että minusta riippumattomat kiltit ja ilkikuriset kissademonit pääni sisällä tekevät duuninsa hyvin. Ehkä se suurempi pointti on siinä, että kannattaa miettiä kahdesti, onko tällainen elämä ja “ura” (huono sana, koska ura on jo valmiiksi uurtunut) sellainen, jota edes kannattaa kadehtia tai haluta itselleen. Minulle se sopii, mutta ei tästä touhusta eläkettä kerry, eikä huomisesta ole koskaan takeita. Pitää vain luottaa siihen, että kissat laskeutuvat jaloilleen, vaikka tippuisivat korkeuksista.

1 kommentti:

  1. Exceptional life for an exceptional person! -mom-

    VastaaPoista