keskiviikko 23. elokuuta 2017

Tutkijan duunista vielä.

Olen nyt koko edellisen viikon koordinoinut tutkimusprojektini yksityiskohtia. Vetäessäni lankoja yhteen rupean miettimään, että miten tähän pisteeseen on edes voitu päätyä. Kun katselen taaksepäin opintojani ja uraani, joudun vain hämmästelemään asioita. En olisi koskaan uskonut, että istua nökötän tässä missä nyt olen.



Aloitin yliopisto-opintoni 23-vuotiaana. Olen nyt 34-vuotias. Olen ollut tutkimusjohtajan pallilla 33-vuotiaasta lähtien. Valmistuin tohtoriksi 32-vuotiaana, pidin itseäni jo tällöin epäonnistuneena ja vanhentuneena. Nyrkkisääntö on, että ihmiset, jotka valmistuvat tohtoriksi alle 31-vuotiaana saavat virat ja pääsevät pitkälle. Itse en tähän ryhmään kuulu ja huomaan sen, että tässä työssä --  tässä vaiheessa  --- olisi edelleen tarvetta nuoruuden energialle. Tätä energiaa minulle ei kuitenkaan enää ole, rupean olemaan siinä pisteessä, että väsyn ja tarvitsen lepoa päivittäin. Huomaan myös, ettei mieleni enää ole yhtä joustava kuin se oli vielä viisi vuotta sitten. Ei ole helppoa vaihtaa aivoja artikkelin vertaisarvioimisen pohtimisesta tutkimusiden kehittelyyn, saatikka siihen suuntaan, että jaksaisi tarkistaa tietokonekoodia. Tällä hetkellä mieleni on sellainen, että päivän aikan voi keskittyä yhteen teemaan ja jos saa hyvän lepotauon, ehkä kahteen. Jos hoidan jonain päivänä byrokratiaa, en voi samana päivänä kovin helposti naksauttaa aivojani koodimoodiin.

Joka tapauksessa, tässä edellisellä viikolla jouduin tekemään tutkimusprojektini suhteen kokonaiskatsauksen, ja tajusin, että työni on todella vaativaa ja että se ei ihan jokaiselta ihmiseltä sujuisi. Päästäkseni tähän pisteeseen olen joutunut opettelemaan melkoisen kavalkaadin erinäköisiä taitoja ja tuomaan ne yhteen. Tutkimusryhmässäni on, laskutavasta riippuen, kolme-viisi apulaista, väitöskirjantekijä ja tutkijatohtori (ts. väitellyt ihminen). Tämän lisäksi teen nyt yhteistyötä antropologin ja sosiologin kanssa, jotta saan kerättyä laadullista dataa. Tätä lukiessa, toivoisin, että pidät mielessäsi myös sen, että olen peruskoulutukseltani sosiaalipsykologi, joka on se osaamiseni ydinalue, josta en tule mainitsemaan tämän enempää koko kirjoituksessa. Korostan siis sitä, että tämä kirjoitus käsittelee kaikkea muuta, kuin sitä, mistä olen peruskoulutukseni saanut, eli syvällinen ymmärrys yksilön ja yhteiskunnan välisestä suhteesta.

Aloitetaan siitä, että koko tutkimusprojekti pyörii tällä hetkellä itseni koodaaman koesoftan varassa. Koodasin kokonaisen koekeellisen sosiaalipsykologian ohjelmistokirjaston Pythonilla itse. Kirjaston laajuus on tällä hetkellä n. 120kb, se on paljon koodia. Tämän lisäksi kokeita ajetaan ns. kirjastomenetelmällä joka on koeprotokolla, jonka olen kehittänyt (yhteistyössä Jukka Sundvallin kanssa). Oman alani tutkimuksissa, jotta niitä voi Suomessa tehdä, on pakko olla jonkinlaista MacGyver -nokkeluutta, jossa purukumiviritelmillä kehitetään tieteellisiä tutkimusmenetelmiä, resurssirajoittuneessa ympäristössä. Kokeiden suunnittelu niillä työvälineillä ja resursseilla, niillä aikapaineilla, joiden kanssa olen joutunut painimaan, on vaatinut melkoiset määrät katupojan nokkeluutta. Ei tieteellistä ajattelua, eikä erityistä loogista kyvykkyyttä, vaan taitoa vastata kysymykseen: "ok nämä ovat rajoitteet, pystyykö niitä kiertämään?". Näitä taitoja ei yliopistossa tai tutkijan koulutuksessa opeteta (koodaamista, nokkeluutta, koeprotokollien suunnittelua), mutta epäilemättä juuri nämä taidot ovat olleet keskeisen tärkeitä.




Sen lisäksi, että olen joutunut opettelemaan koodaamista varsin myöhäisellä iällä, olen joutunut ottamaan haltuun myös muita taitoja, joita yliopisto-opetus ei opiskelijoilleen anna. Olen joutunut oppimaan julkista esiintymistä, tiedon popularisointia ja tiedeviestintää. Nämä ovat rahoituksen hakemisessa äärimmäisen tärkeitä taitoja, johon jälleen kerran yliopistokoulutus ei valmenna tippaakaan.

Sen jälkeen kun tutkimuksen rahoitus on varmistettu, on aika tehdä tutkimukset. Tutkimuksen teko onkin sitten taas oma juttunsa. Johon ei myöskään Suomalainen yliopisto valmenna maisterivaiheessa kovin hyvin. Tämä koska, sen jälkeen kun on itse valmistunut tohtoriksi, ja varmistanut ensimmäisen projektirahansa, ei ole mahdollista itse olla kentällä keräämässä dataa. Joudut opettamaan protokollan toisille ja sen jälkeen johtamaan tiimiä. Ei liene yllätys todeta, että tutkimusjohtamiseenkaan ei yliopistomaailma ole valmentanut. Olen pudonnut pääedellä tilanteeseen, jossa joudun manageroimaan tutkimusbudjettia (eli tekemään taloushallintoa), kommunikoimaan opiskelijoiden, väikkärintekijöiden ja postdoccaajien kanssa siitä, että missä mennään. On oma taitonsa kommunikoida ystävllisesti ja silti pitää langat käsissään sen suhteen, että mikä on tutkimuksen kokonaistilanne. Mistä saadaan läppärit koetta varten? Mistä saadaan labratilat? Miten koehenkilöt palkitaan? Kuka ja koska, hoitaa kerätyn datan varmuuskopioinnin ja minne? Entäpä mahdolliset yhteistyökumppanit ja henkilöt, jotka matkan varrella ovat auttaneet? Koska heitä ehtii kiittämään?

Sitten kun data on kerätty, alkaa toinen vaihe. Kuka analysoi? Millä menetelmillä? Onko tehty analyysivirheitä? Onko datan muuttujat nimetty oikein, onko kaikki data tallentunut oikein oikeaan paikkaan? Sen mitä yliopistokoulutus on tarjonnut kuitenkin on se, että miten data analysoidaan. Tilastokoulutuksen ja osaamisen suomalainen yliopisto tarjoaa erittäin hyvin ainakin Helsingissä ja Turussa, muista paikoista en osaa sanoa. Datan analysoimisen jälkeen, tulokset pitää osata esittää selkeässä ja ymmärrettävässä muodossa, mutta ei siinä kaikki: tutkimus pitää osata kirjoittaa auki siten, että se on selkeässä ja ymmärrettävässä muodossa ja asettuu kontekstiin suhteessa muihin tutkimuksiin ja muiden tutkimusryhmien tekemään työhön. Tähän hommaan ei edes väitöskirjan teko valmenna riittävästi. Tämä on taito, joka rupeaa karttumaan vasta väikkärin teon jälkeen. On varsin haastavaa kaiken käytännön labrajärjestelyjen, koodaamisen ja tutkimusjohtamisen ohessa pitää kirjaa siitä, mitä tutkijakollegat ovat viimeaikoina tehneet.

Sen lisäksi, että kaikista käytännön järjestelyistä pitää pitää langat käsissään ja pitää pyrkiä hahmottamaan, että missä tutkimustiimi menee, pitää seurata mitä muut tiimit maailmalla tekevät, mitä he julkaisevat ja millä metodeille. Eli, tämä on sitä tutkijan työtä johon yliopistokoulutus valmentaa, mutta: kaiken käytännön suhaamisen keskellä, aikaa ja energiaa tähän, kenties olennaisimpaan osaan, ei juuri ole. Jotta voit suunnitella tulevat tutkimukset, sinun pitää tietää mitä on jo tehty, jotta et keksi pyörää uudelleen ja väitä olevasi alasi kärjessä. Sinun pitää rakentaa muiden ryhmien töiden päälle ja viedä tietoa eteenpäin. Kaikki käytännön organisointi, mitä vaan saat käsistäsi pois delegoitua avustajille, on todella tärkeää. Yksi ihminen ei yksinkertaisesti voi pitää huolta tästä kaikesta.

Tämän lisäksi, pitää olla energiaa ja kykyä organisoida konferenssimatkoja, joissa esittelee tutkimustensa tuloksia toisille tutkijoille. Pitää osata käyttää taitto-ohjelmia, jotta voi tehdä postereita ja pitää osata kirjoittaa omista tutkimustuloksistaan vetävästi, jotta saa konferensseissa puheenvuoroja ja pitää esitelmiä. Tutkijan pitää olla kohtuullisen tunnettu, sillä tällä tavalla hänen tutkimuksiinsa viittaavat toiset tutkijat ja tämä tekee hänen löydöksistään lähestyttävämpiä ja relevantimpia toisille tutkijoille. Tälllä on vähemmän tekemistä tutkimuksen laadun kanssa, kuin mitä voisi olettaa, sillä maailmassa on nyt niin paljon tutkimusta ja tuotettua tietoa, ettei voi olettaa että kaikki samalla alalla toimivat ihmiset ovat perillä samoista tutkimuksista. Tutkimuksia pitää promotoida. Niistä pitää kirjoittaa lehdistötiedoitteita.

Eli, lyhyt yhteenveto tässä vaiheessa, mitä kognitiotieteen postdoc -tutkijalta oletetaan tähän mennessä. Pitää olla a) koodari, b) tilastonikkari, c) tutkimusjohtaja (koordinoida ihmisiä, apurahojen maksatus), d) diplomaatti/pr -henkilö (lehdistötiedoitteet yms), e) tieteen popularisoija/rahoitushakija, f) pitää olla teoreetikko ja tuntea julkaisutietokantoja ja g) tarvitaan katupojan nokkeluutta ja h) pitää olla pelisilmää pitää huolta sosiaalisista suhteista ammatillisessa mielessä (jos tutkimusavustajalla on kriisi, et anna potkuja vaan tukea). Enkä ole tässä nyt listannut niitä taitoja, mitä tarvitaan kurssien opettamiseen, sekin on ihan oma taitoklusterinsa. Tuossa yllä unohdin myös mainita sen, että artikkelien kirjoituksessakin on oma estetiikan ulottuvuutensa, silloin kun kirjoitat artikkelin, joudut myös tekemään siitä kauniin. Tieteelliset artikkelit ovat tylsää luettavaa ja optimiolosuhteissa pystyt esittämään laajankin tieteellisen artikkelin (useamman vuoden työn) tulokset yhdessä kuvassa. Tämä vaatii estetiikan tajua ja ymmärrystä, jota on myös pakko kehittää osana tutkijaksi kasvamista... ja jälleen yksi taito, jota kukaan ei opeta.



Minun koulutukseni suomalaisessa yliopistossa on keskittynyt lähinnä teoreettisten valmiuksien haltuunottoon. Osaan lukea monimutkaisia kirjoja ja poimia niistä keskeiset seikat. Osaan kysyä vaikeita kysymyksi ja kyseenalaistaa lukemaani ja oppimaani. Olen oppinut asettamaan "faktat" oikeaan asiayhteyteensä osana laajempaa tieteellistä keskustelua ja tieteen historiaa. Tämä on se, mihin yhteiskuntatieteiden maistereita koulutetaan. Heitä ei kouluteta tekemään kaikkia näitä muita asioita, jotka minun on pitänyt ottaa haltuun muuten, pärjätäkseni tutkimusmaailmassa. Amsterdamissa opin suunnittelemaan kokeita ja toteuttamaan kyselylomakkeita, sekä ymmärtämään sitä, ettei tieteellisen artikkelin pinta koskaan vastaa tieteellisen prosessin monimutkaisuutta ja hankaluuksia. Tieteellisen artikkelin pinta on aina siloiteltu ja kätkee alleen 1001 salaisuutta. Silti, Amsterdamissakaan ei opetettu rahoituksen hakua, pr-suhteiden muodostumista tai koodaamista, sillä tasolla kuin sitä nyt on pitänyt harjoittaa. Eikä kukaan missään vaiheessa ole opettanut tutkimusjohtamista.

Lyhyesti todettuna, tässä hommassa on niin monta tasoa ja niin paljon monimutkaisuuksia ja puolia, että pää on välillä tosi kovilla. Suurin osa kollegoistani, jotka ovat viime vuosina valmistuneet, eivät ole itse määritelleet tutkimuskysymyksiään: heille on annettu valmiit tutkimusaiheet ja kysymykset ylemmältä taholta. Tämä ei ollut oma tilanteeni, jouduin olosuhteiden pakosta itse määrittelemään kaikki tutkimuskysymykseni ja keksimään purkkaviritelmät tutkimusten toteuttamiseksi ja ajamiseksi. Tämä kaikki on luonnollisestikin hidastanut urakehitystäni merkittävästi. Olen saanut olla sekä ideanikkari että käytännön toteuttaja ja olen käytännössä ilman minkäänlaista ohjeistusta joutunut itse opettelemaan, että miten artikkeleita kirjoitetaan ja runnotaan vertaisarviosta läpi. Monilla hiljattain valmistuneilla kollegoillani on ollut etunaan se, että heidän proffansa ovat kantaneet tämän vastuun pääasiallisesti. Itse rupesin saamaan apua näissä jutuissa vasta valmistumiseni jälkeen.



Olen nyt ensimmäistä kertaa elämässäni siinä pisteessä, ettei onneksi ihan kaikesta tarvitse itse huolehtia. Varmistin vuoden 2016 kesäkuussa projektiapurahan (Jane ja Aatos Erkon säätiöltä), jonka turvin voin nyt tehdä asioita vähän purukumeja kalliimmilla menetelmillä ja työskentelen joka päivä mukavien ihmisten kanssa, kehittääkseni tutkimuskysymyksiä ja menetelmiä oikeaan suuntaan. On silti ironista, että Amsterdamissa ja väikkäriopintojen aikana opin kyllä tekemään kokeita, mutta nyt kun olen valmistunut ja siirtynyt tutkimusjohtajaksi, huomaankin, etten ehdi/pysty käyttämään näitä taitoja, sillä joudun ohjaamaan muita tekemään niitä asioita, mitkä itse sain hiottua vuosien saatossa kohdilleen. On omalla tavallaan hassua, että sitten kun on saanut tutkijan taidot, niin joutuukin johtamaan muita tekemään tutkimusta. Tutkijan koulutuksessa on paljon ironiaa ja paljon anarkiaa. Hommat voivat mennä miten vain, eikä tutkijan urapolkua ja sen kehitystä voi oikein ennustaa tai ennakoida. Sama pätee myös itse tieteeseen, ei sen edistymisen suunnista voi koskaan olla täydellistä varmuutta. Sama tietysti pätee elämään laajemminkin. Sekä tutkimuksessa/tieteessä että elämässä tutkijan pitää olla henkilö joka surffaa epävarmuuden aalloilla.  Epävarmuuden sieto, on jälleen yksi taito lisää, joka on pitänyt ottaa haltuun.



Lopputulema tästä kirjoituksesta on kuitenkin se, että olen erittäin kiitollinen nykyisestä asemastani ja urani vaiheesta ja toivon joka päivä, että voisin tehdä työtäni paremmin ja vakuuttavammin. Opettelen edelleen oman jaksamiseni managerointia, se ei ole helppoa, sillä työni ei ole helppoa. On niin paljon asioita, joista pitää jatkuvasti huolehtia ja niin monenlaisia taitoja, joita pitää jatkuvasti vaihtaa ja pyöritellä keskenään, että se pelkästään on raskasta ja rasittavaa. Vaikka pitäisi huolen siitä, ettei työskentele viikossa enempää kuin 37 tuntia, työ voi silti olla todella uuvuttavaa. Voidakseni tehdä työtäni paremmin tarvitsisin enemmän energiaa jostain, en tiedä vielä, että mistä sitä siunaantuisi ikävuosien karttuessa, mutta jooga ja meditaatio näyttävät tasapainottavan asioita (kuten olen jo aikaisemmin maininnut).




Tässä työssä on kuitenkin muita isompia haasteita. Vaikka olisin kuinka hyvä tässä mitä teen ja vaikka olisin 100% työkunnossa, mitä en ole, koska aikaisemmat vuodet ovat heikentäneet työkuntoani paljon, en ole oman alani huippua. Täytän pian 35 ja oman alani huiput ovat jo 30-vuotiaina apulaisprofessoreita ja julkaisseet kaksi kertaa sen verran artikkeleita kuin mitä minä olen julkaissut tähän mennessä. Voisin varmaan itsekin olla samassa pisteessä, jos olisin saanut lukiossa järkevää opintojen ohjausta ja syntynyt hieman toisenlaiseen perheeseen ja aloittanut yliopisto-opintoni 18-vuotiaana. Asioita olisi myös auttanut, jos suomalaisissa ylioipistoissa olisi ollut järkevämpää ohjausta maisterivaiheessa ja väikkärivaiheessa olisi ollut osa jotain tutkimustiimiä, sen sijaan että yksin pakersi purkkaviritelmillä. Niin tai näin, voinpa sanoa kaikista elämäni vastoinkäymisistä huolimatta päässeeni melko pitkälle (ja vastoinkäymisiä on melkoinen liuta, en usko että vaihtareita haluaa kovin moni länkkäri kanssani tehdä).

Tiedän sen, että omat aivoni ovat melko hyvät ja melko kykeneväiset monenlaisiin juttuihin, mutta en tiedä kuinka hyvät niiden pitäisi olla, jotta voisin kivuta oman alani huipulle. Matkaa on vielä paljon, ja mietin vain kummaksuen, että minkälaisia paahtajaneroja siellä oikein on ja mitä itse voisin tehdä paremmin ollakseni edes lähellä samaa tasoa... Joudun vain toivomaan parasta ja jatkamaan eteenpäin. Kuitenkin, kun olen nyt katsonut sitä taitokirjoa, mitä tässä duunissa tarvitaan, joudun olemaan melko tyytyväinen saavutuksiini ja toteamaan, ettei ihan helposti onnistu keneltä tahansa... Mutta tätä kaikkea katsellessani, joudun vain miettimään, että kuinka paljon enemmän tarvitaan, jotta sinne huipulle voi päästä... Mitä tutkijalta vielä voidaan vaatia? Itsestäni tuntuu, että juoksen maratonia rikkinäisillä kengillä... Mietin, että onko joku pielessä kun asiat eivät ole menneet paremmin ja jos, niin mikä? Haluan olla duunissani paremepi, mutta olen nyt pisteessä, että mietin joka päivä, että mitä tässä nyt pitäisi tehdä?




Suomessa ei ole ketään, joka voisi minua juuri neuvoa siinä mitä teen. Suomessa ei tietääkseni kukaan muu tee mitään vastaavaa samoilla menetelmillä tai edes samojen tutkimuskysymysten äärellä. Tässä on jälleen yksi haaste, joita kollegani eivät ole juuri kohdanneet. Kaikki muut työskentelevät osana tiimejä, joita johtaa joku heitä kokeneempi ja esim. aivotutkimusyksiköitä on Suomessa useampia. Löytyy vertaistukea suunilleen samaa tekeviltä kollegoilta... Tai jos olet filosofi, niin aina löytyy toisia filosofeja, joiden kanssa asioita voi pyöritellä.... Mutta, jos olet kokeellisen moraalipsykologian tutkija... tai tutkit moraalista päätöksentekoa, kuka Suomessa tekee samaa?

Suomessa ei ole ollut kokeellisen sosiaalipsykologian koulutusohjelmaa, joten jouduin hakemaan oman asiantuntemukseni ulkomailta. Takaisin palatessani vasta tajusin, että tämä ei välttis ehkä ollutkaan paras uraliike... Mutta, tässä sitä nyt ollaan ja katupojan nokkeluudella on onnistuttu rakentamaan kirjastomenetelmä ja omalla koodaamisella rakennettiin softa, jolla labra pyörii. --- Taaksepäin katsellessa voi olla tyytyväinen, mutta en silti panisi pahakseni, jos löytyisi kollegiaalista tukea ja apua vähän enemmän. Mutta tässä on taas jälleen yksi taito, johon tutkijan koulutus suomalaisessa yliopistossa ei lopulta valmenna. Pitää oppia luottamaan siihen, että on riittävän hyvä tekemään sitä mitä haluaa tehdä ja pitää oppia luottamaan siihen, että kun luo jotain tieteellisesti uutta ja merkittävää, että suunta on oikea. Tieteessä suunta on yleensä oikea silloin kun kukaan muu ei tiedä sitä, mitä sinä olet juuri tutkinut. Ongelma on vain siinä, että väärä suunta näyttää täysin samalta, joten kokeneempien kollegoiden palaute olisi ajoittain paikallaan. Mutta, tässä sitä kehittyy ainakin sen suuntainen tutkijan ammattitaito, jota voi nimittää intuitioksi tai itsevarmuudeksi. Osaat luottaa omaan arviointikykyysi, kun ilman kokeneempiesi apua saat aikaiseksi julkaisuja hyvissä journaaleissa... Minkä olenkin tehnyt.



Vanha suomalainen sanonta, jonka mukaan työ tekijäänsä opettaa, tuntuu pätevän aika hyvin tähän mitä teen. Uskallan kuitenkin väittää, ettei tämän monimutkaisuusluokan duuni ollut sanonnan lausahtajan mielessä päällimmäisenä. In any case, joudun toteamaan, että ei ole homma helppoa. Kun tajusin 19-vuotiaana suunilleen haluavani tutkijaksi, ajattelin, että saisin romanttisesi hautautua paperipinojeni alle ja tulla maailman unohtamaksi. Nyt olen kuitenkin jatkuvassa kontaktissa ja vuorovaikutuksessa maailman kanssa mitä monipuolisemmilla tavoilla, enpä olisi arvannut.

Työni, vaikka sitä ja sen vaativuutta ei kovin moni ymmärrä tai edes arvosta, on lopulta hyvin palkitsevaa. Tuntuu hyvältä katsoa nyt vertaisarvioon lähtevää paperia, se on oma ideani, jonka aineisto on kerätty kehttämälläni mentelmällä, omalla softallani, sillä rahoituksella jonka sain kyseistä tarkoitusta varten, sillä tutkimustiimillä jonka itse kokosin (haastattelin kaikki jäsenet itse, melkein kuin firman johtaja). Tähän päälle lisätyydytystä tuo se, että analysoin aineistot omilla taidoillani ja kirjoitin paperista yli 90% omin avuin. Tämän tason palkitsevuutta harvoin pääsee kokemaan suurimmassa osassa pestejä ja työrupeamia. Kiitollisuuden määrä on tätä kirjoittaessa kosminen, mutta en silti pistäisi pahakseni mahdollisuutta hieman kohonneeseen työturvallisuuteen, tutkimus on hidasta ja palkinnot tulevat parin-kolmen vuoden viiveellä tehtyyn työhön nähden. Jatkuvasti pitää tehdä parastaan nykyhetkessä vakuuttaakseen rahoittajat huomenna ja mikä haastavinta, valmiissa artikkelissa ei näy kaikki se monipuolisuus, mitä on osaajana joutunut työhönsä laittamaan. Toivon kovasti, että Suomessa tutkijoiden arvostus olisi suurempaa ja kunnioittavampaa. Tutkimustieto on kuitenkin lopulta länsimaisen demokratian kulmakivi ja tutkijat tämän yhteiskunnan hiljaisia, vähän palkittuja sankareita.









1 kommentti:

  1. Onnea ja menestystä moim.fi sivustoille !! ännä

    VastaaPoista