tiistai 6. marraskuuta 2012

Pyhiinvaelluksia / γνῶθι σεαυτόν


Suunilleen 10 vuotta sitten, kun istuin lukioni tietokonehuoneessa ja luin Erowid.org -nimistä nettisivustoa törmäsin mielenkiintoiseen artikkeliin.  Tuo artikkeli kertoi jostain ihmisestä, jonka elämästä en enää muista kamalasti, joka kävi Delfoin [Delfi'] oraakkelin raunioilla. (Tarkkaan ottan kyseessä on kuitenkin siis Apollon temppeli, jossa Oraakkeli lausui ennustuksiaan, joka nykyään on raunioina. Rauniot sijaitsivat Delfoi -nimisessä paikassa).

Tuo, ilmeisesti jonkin humanistisen aineen opiskelija/asiantuntija, oli istahtanut alas raunioiden juurelle ja vaipunut jonkinlaiseen transsitilaan. Hänen oman tarinansa mukaan hänen mielensä tila oli muuttunut radikaalisti tuolla hetkellä, eikä koskaan enää palannut entiselleen. Tuossa kyseisessä artikkelissa hän kertoi kuinka hän hahmotti klassisen musiikin sävellykset aina sen jälkeen kuin ne olisivat olleet jonkinlaisia patsaita joita hän tarkasteli kokonaisuuksina. Musiikki ei ollut hänen kokemuksessaan enää pelkkä hetki joka vaihtuu toiseksi hetkeksi. Musiikista oli tullut jotakin kokonaisvaltaista, jotain joka on prosessi ajassa, sen sijaan että se olisi ollut pelkkiä aisitimuksia.

Kun lukioikäisenä luin tuon tarinan, päätin että minäkin matkustan tuohon paikkaan ja käyn istumassa raunioiden katveessa. Hymyilin tyytyväisenä kun istuin 9m korkeiden seetripuiden katveessa ja yritin mielikuvitukseni voimin nähdä Delfin kaupungin rauniot ympärilläni. Olin täällä vihdoin, jälleen yksi teini-iän toive oli toteutunut. Se artikkeli jota luin erowidista kertoi kreikkalaisen kulttuurin eräästä tärkeästä lausahduksesta : γνῶθι σεαυτόν, gnosi seauto, eli tunne itsesi. Tuo lausahdus oli saanut kyseisen tarinan kirjoittajan istumaan aloilleen ja meditoimaan noilla raunioilla ja oivaltamaan elämästä jotain.

Itse en meditoinut, mutta nautin ympäröivän vuoriston kauneudesta, painoin käteni siihen maaperään jossa länsimainen kulttuuri ja filosofia ovat syntyneet ja hengitin seetripihkan tuoksuista ilmaa. Hikoilin ja mietin miten juurikin tällaisessa ympäristössä matematiikka ja filosofia lähtivät kehittymään. Ainoa mitä tarvitsee tässä kuumuudessa [+35C] on vain vettä, jota ilmeisesti virtasi alas vuorten rinnettä jatkuvasti, ja hyvää seuraa joiden kanssa keskustella ideoista. Delfoi'laisten mielestä tosin hyvään elämään kuului filosofian lisäksi myös teatteri ja jatkuva liikunta. Delfoissa on kaksi eri stadionia, amfiteatteri ja lukuisia temppeleitä.

Delfoin museossa oli patsaskin jostain paikallisesta filosofista joka näytti ihan Slavoj Zizekiltä. Hymyilin. Filosofin arkkityyppi näyttää nykyään ihan samalta resuisen partansa ja terävän, mutta poissaolevan, katseensa kanssa. Ehkäpä filosofien resuinen ulkomuoto ja kravun kääntöpiirin kuumuus olivat syynä sielunvaellusopin synnylle.

Niin tai näin, on joka kerta pysäyttävää ja häkellyttävää kun törmää kadonneiden sivilisaatioiden arkkitehtuurisiin ja taiteellisiin saavutuksiin. Veistotaide ja kyky loihtia esiin täydellisiä ihmismuotoja kivestä realistisesti rypisyvien kankaiden kera saa aivonystyrät poksumaan. Ilman sähköä, lasereita tai nostokurkia, on pystytetty 9m korkeita pylväitä ja luotu biorealistista taidetta.

Filosofien kuolemattomuus on seurannut heidän totuuden etsintäänsä. Nämä patsaat palauttavat mieliimme heidän keskustelunsa ja osan siitä tunnelmasta joka vallitsi siinä ympäristössä jossa he elivät. Nykypäivän filosofeille, kuten Zizekille tuskin pystytetään patsasta, mutta heidän haamunsa elävät internetin syövereissä ja Youtubessa... ainakin niin pitkään kuin ihmiskulttuuri on olemassa ja elossa. Ehkä ihmiskunnan haaveet elävät vielä ihmiskunnan tuhouduttuakin.

Tuolla Apollon temppelissä ja sen raunioilla, on edelleen kiviä joista voi lukea kokonaisia sanoja ja/tai lauseita jotka opastavat hyvään elämään. Hyvän elämän ainekset eivät ole muuttuneet sitten antiikin aikojen. Hyvä terveys tulee liikunnasta, älyllisistä haasteista, mystiikasta, luontokokemuksesista ja taiteesta. Eräs mielenkiintoisimpia kiviä tuolla raunoilla on kivi, joka saisi kaikki kuopiolaiset kateelliseksi. Tuo kivi on maailman napa.

Delfoilaiset olivat varsin tietoisia maanpäällisestä paratiisistaan ja sen poliittisesta ja kulttuurisesta tärkeydestä. Eikä suotta, tuntui etuoikeutetulta pelkästään se, että saattoi kevellä tuon vuoristokeskuksen raunioilla ja fiilistellä menneitä sivilisaatioita. Joskus n. 15-vuotta sitten kysyin parhaalta ystävältäni Artulta, Gesterbyn nuorisotalon parikkipaikalla, että missä paikassa ja millä aikakaudella haluaisi elää jos sen saisi ihan itse valita. En muista omaa vastaustani tuolta hetkeltä, enkä ole varma vastauksestani juuri nytkään, mutta varmaan tämä voisi olla yksi kelpo vaihtoehto. Merkittävää kuitenkin Delphoissa on se pieni yksityiskohta, että se oli kukoistava keskus siitä huolimatta että Kreikka oli jatkuvassa sotatilassa Persian kanssa. En ole tosin ihan varma siitäkään, että olisiko kiva elää maailmassa jossa sodan uhka on jatkuva, ei sillä että se olisi globalisoituneessa Euroopassa yhtään vähemmän läsnä. Siellä ne Suomi -pojatkin lyövät päitään Kabulin pistaaseihin.

Lukion historian tunnit ja uskontotieteen peruskurssi heräävät henkiin ihan eri tavalla kun vierailee näillä historiallisesti merkittävillä paikoilla. Tällaisen fenomenologisen mielikuvitusmatkailun itseisarvoisen palkitsevuuden lisäksi sain reissustani irti muitakin asioita. Opin ns. alief -tasolla tästä matkasta sen, että miten nykypäivän elämä ei ole niin erilaista kuin mitä se on ollut 2500-vuotta sitten. Paikassa on yhä viisautta ja ehkäpä kaltaiselleni ateistille keskeisin opiksi otettavista viisauksista on siinä, että elämällä pitää olla symbolista merkitystä. Vaikka nykypäivänä on mahdotonta uskoa Apollon tai Zeuksen olemassoloon, niin magialla ja maagisella asenteella elämää kohtaan on modernissakin maailmassa paikkansa. Delfoi'ssa magia oli niin syvässä ihmisten luissa ja ytimissä asti, että sen kyseenalaistamista olisi pidetty varsin kummallisena. Tästä kirjoitinkin pari viikkoa sitten. Ehkä Delfi'ssä vierailu muutti minuakin, ehkäpä opin jotain itsekin itseni tuntemisesta ja siitä mikä minulle on tärkeää.

Viime kesänä kävin Suomessa, Espanjassa, Portugalissa, Turkin rannikolla ja vilkaisemassa Delfin oraakkelia. Espanjasta ja Portugalista olen jo jotain kirjoittanutkin. Ihan pian kirjoitan vielä muutaman rivin siitä paikasta entisen Ionian rannikolla, jonne Ikaros väitettävästi putosi lennettyään liian korkealle vahasiipiensä kanssa. Kyse on Ikarian saaresta, jonka muoto mukailee Ikaroksen siipiä.

Ne joilla on tunti aikaa tai ne jotka viettävät pidennettyä lounastaukoa, saattavat mahdollisesti olla kiinnostuneita tästä BBC:n dokomunetista liittyen tuohon maagiseen paikkaan.


Mukavaa viikon alkua kaikille lukijoilleni,

--Michael

2 kommenttia:

  1. Hyvä muksuni, kun näet maailmaa nyt kun olet nuori ja avoimin silmin. Kirjoituksiasi on ihana lukea ja nähdä nuo paikat sinun silmilläsi. Juo tarpeeksi nestettä (mikä turha huoli mammalta) mutta ELÄ !! ja niin taidat tehdäkin. HYVÄ ja olen onnellinen puolestasi. ännä

    VastaaPoista
  2. Huomautan siis, että reissu tapahtui elokuussa 2012.

    VastaaPoista