perjantai 3. helmikuuta 2012

Rentouminen, fantasia ja logiikka



Silloin kun on tullut löysäiltyä kahtakin jäykemmällä ranteella, niin olen sukeltanut kuvallisen fantasian maailmaan. Sukeltaminen versumeihin ja kuviin joita ei arjessaan pysty kohtaamaan on ollut tehokas eskapismin muoto silloin kun Lewis Carrollin Ihmemaahan ei ole ollut kurkkimista epäsovinnaisemmilla tavoilla.

Tutkijan arkeeni on puhkonut hohtavia tuhatvärisiä reikiä useampi mielikuvituksen maestro; ja mitä engimaa onkaan sihdin säikeiden välistä kammioni lattialle virrannut?!

Pandan lakupussien kertyessä vuoteeni vierelle sieväksi möykyksi ovat tahmaiset tassuni sotkeneet useamman paperiarkin reunat sormenjäljillani. Näistä ehkä huomattavin metsäkadon pisara on ollut supersankaritarina Logicomix jonka päähahmona on Super Marion tavoin pinkoillut itse Bertrand Russell. Bloomsbury -kustantamon julkaisema ja nelihenkisen tiimin räätälöimä koristekäärö pitää sisälmyksissään realistisen kuvauksen nykypäivän Ateenasta jossa kuvaeepoksen demiurgit horisevat siitä sarjakuvasta jota lukija juuri sillä hetkellä mielensä voimalla seilaa.

Tässä sarjakuvassa on kuitenkinkin toinenkin taso. Pensselöijät ja viisauden rakastajat ovat yhteistuumin päättäneet iskeä heksametriä eräästä 1900-luvun merkittävimmästä matematiikan filosofista. Tämä logiikan messias sukkuloi ympäri Eurooppaa tapaamassa neuroottisia ja emotionaalisesti räjähdysalttiita yksilöitä joita kaikkia on ajanut sietämätön epävarmuuden pelko. Opuksen kantavana pajulauttana toimii hypoteesi siitä, että hulluus ja intohimo ovat toimineet matematiikan kehityksen hanhiauran kärkenä.

Tarina on tieteellisesti tarkahko ja pitää sisällään huomiokykyä seinään liimaavan eritelmän matematiikan fenomenologian kehittymisestä. Nerouden titaanien ahdistuksen voi tuntea turkinsa pohjukoita myöten. Kyseessä on siis saaga siiten miten moderni luonnollisten lukujen käsite saatiin määriteltyä 1400 sivuisella kirjalla. Tarina etenee kohti kliimaksia jossa Gödel todistaa ettei matematiikka voi koskaan olla ristiriidaton. Ei riitä että on vain yksi matematiikka, pitää olla useampia formaaleja järjestelmiä jotka kattavat eri tiedon aloja.

Matmatiikan pelikentällä on möyrinyt monenlaista traagista ihmisen evoluution seuraavaa askelta.

Turing, homoseksuaali joka teki itsemurhan määritteli tietkoneen toimintaperiaattet.

Russell, filosofian historijoitsija ja matemaattinen nero joka kärsi paniikkikohtauksista ja ehkäpä hetkittäisitä psykoottisista oireista. Meni vankilaan totaalikieltäytyjänä.

Wittgenstein, neuroottinen hermoraunio joka ei koskaan oppinut elämään aseksuaalin homoutensa kanssa tai suorittanut yliopistotutkintoa

Frege, joka elämänsä loppupuolella mutisi sekavia yhdistäen antisemitismin ja logiikan toisiinsa. Määritteli mm. totuusarvon.

Gregor Cantor, pyrki määrittelemään matemaattisen äärettömyyden ja paini äärettömyyden ongelman kanssa niin paljon että lopulta sekosi Jeesukseen, asui jatkuvasti akkulataamossa ja nykäisi itsensä elämäksi kutsutun näytelmän finaalissa jojoon.

Gödel, joka elämänsä loppupuolella kuoli nälkään koska kuvitteli kaikkien pyrkivän myrkyttämään hänen pöperönsä. Gödel todisti ettei matematiikka voi koskaan olla täydellistä.

Peliteorian eräs merkittävimpiä matemaattisia määrittelijöitä, John Nash, joka kärsi skitsofreniasta vuosia. Hän selitti ettei hänellä ollut syytä epäillä hallusinaatioitaan koska ne tulivat hänen päähänsä samoilla tavoilla kuin matemaattiset totuudet. Epäilemättä Gödel uskoi samaa ruokansa myrkyttäjistä.

Ilman näitä neurootikkoja ei olisi meillä tietokoneita tai peliteoriaa. Tietokoneiden kehittymiseen tuntui, Turingia lukuun ottamatta, tässä listassa mainittuja ihmisiä ajavan pelko siitä että varmaa tietoa ei maailmasta voitaisikaan saavuttaa.

Kuvitettuja kertomuksia sarjamuodossaan esitettynä olen keskimittaisen hengittelyjaksoni aikana ahminut jonkin verran. Tämän tulen muistamaan taatusti vielä toinen jalka haudassa ja toinen kiikkutuolissa. Kun sain pentametrin ensisäkeet tavattua olin kirsu kiinni narratiivissa lähes yhtäjaksoisesti, ainoastaan peltilinnun pakkovaihto välissä haittasi episteemistä onanointiani. Harvoin nuorisestetiikaksi tuomittuun tissimediaan uppoutuu sellaisella hartaudella että norjalaisia saatananpalvojiakin ahdistaisi jos kyseessä oliskin itse Piplia.

240 sivua joikusaagaa, johon on vielä upotettu juonen kaarena Oresteen kärsimykset vielä yhtenä rekursion tasona on harvinaislaatuinen kiasmavierailu. Ketä tahansa pseudointellektuellia jota kiinnostaa omien aivojensa lypsääminen virtuaalitumputuksen keinoin taatusti kiinnostaa viettää kiivas sessio tämän laavaakin kuumemman Olympoksen lahjan kanssa (teos on siis kreikkalaisesta kynästä). Russellin ja Oresteen tarina ovat isomorfisessa suhteessa toisiinsa.

Athena pelasti Oresteen jumalten vihalta estämällä taruolentoja viemästä Orestesta jumalten rangaistavaksi (jumalien juonien takia Orestes oli murhannut vanhempansa tietämättään). Athena pelasti Oresteen kertmalla että heillä on järkeen perustuvat lait ja että demonitkin voivat jäädä Ateenaan asumaan tuomalla intohimoa asukkaiden elämään, jos he tottelevat Ateenan demokraattisia lakeja.

Paralleeli on siinä, että Russell oli emootioidensa riivaamaa, kunnes oppi hyväksymään epävarmuuden pysyväksi osaksi elämäänsä. Epävarmuudellakin kuitenkin oli jonkinlaiset säännöt. Matemaattisen kautensa jälkeen Russellista tulikin empirismin/tieteellisen maailmankuvan julkinen puolustaja. Russeellin luovuttua matematiikasta hän rupesi antamaan yleisöluentoja kosmologiasta, etiikasta, filosofian historiasta ja suhteellisuusteoriasta.


Lopuksi, täydellinen ympyrä (itsessään pythagoralainen käsite), kertoo oman tulkintansa Oresteesta ja tämän kärsimyksistä.


1 kommentti:

  1. Hei mussukkani, kirjoita 'Tahmatassun tarinoita' -satukirja lapsille. Sanainen arkkusi on ihanaa luettavaa ja melkein silminnähtäviä sanojen kautta tehtyjä kuvauksia. Lupaan ostaa heti ensiteoksen. Ännä

    VastaaPoista