keskiviikko 16. maaliskuuta 2011

Marburg ja nallekarkit


Saavuin lauantai-iltana hieman ennen auringonlaskua erääseen pieneen ja kauniiseen kaupunkiin Saksassa. Ilta oli todella lämmin, arviolta n. 15 astetta ja tajuan olevani ylipukeutunut. En saapuessani tiennyt tästä kaupungista juuri mitään. Kuitenkin, kun kävelin mukulakivikatuja vuoren rinnettä ylöspäin tajusin nopeasti että olen kaupungissa joka on säästynyt Toisen maailmanodan tuhoilta lähes kokonaan. Kaupungin keskustassa on hämmentävän upea vanha yliopistorakennus joka noudattaa goottiarkitehtuurin vaatimuksia täydellisesti. Ensimmäinen goottiarkitehtuurinen rakennus jonka näen elämäni aikana, joka ei ole kirkko. Mikäli jotkut blogia lukevat miettivät mitä on goottiarkkitehtuuri, niin Turussa sijaitseva Pyhän Mikaelin kirkko on goottiarkkitehtuuria.


Joka tapauksessa, käveltyäni vuoren rinnettä ylöspäin yliopistorakennuksen ohi, tulen vanhan kirkon juurelle joka kylpee uskomattomassa kynttilävalaistuksessa. Näen lepakoiden liihottelevan tämän keskiaikaisen monumentin seinien ja patsaiden ympärillä. Iltaruskon täyttää mustarastaiden ja muiden kaunisäänisten lintujen laulu. Lintuja on niin paljon etten kykene erottamaan konserttisalista muuta kuin talitintin mustarastaan lisäksi. Äänien kirjo on kuin sademetsässä. Huokaan syvään kun katselen keskiaikaisten kattojen harjanteita ja ihastelen pieniä ahtaita porraskujia täydellisesti säilynyiden keskiaikaisten talojen välissä. Marburgissa on enemmän portaita kuin venetsiassa on siltoja.Tähtitaivas on kirkas ja täydellinen puolikuu hymyilee kattojen yllä. Pieni kaupunki ei tuota valosaastetta niin paljoa että se hämärtäisi tähtitaivaan.


Kun katselen kattojen harjanteita huomaan paksun graniittikaiteen takana pikkuruisen tasanteen jonne kiipeän istumaan. Marburg sijaitsee laaksossa useamman vuoren välissä. Uneliaan kaupunkitunnelman rikkoo ainoastaan kaukaisuudessa kiitävän junan ääni ja valo, joka kiitää varmaan yli kilometrin päässä vuorien välistä kohti keskustaa josta olin juuri noussut tälle pienelle salaiselle näköalatasanteelle joka toimii päänäyttämönä nuorisoromaanissa tai maagisessa rakkaustarinassa. Istuessani katsomassa junaa ja ihastellessani hämärien kujien ikivanhoja soihtuvaloja tunnen kuinka kylmä yöilma vyöryää oikealta ja pakottaa takin päälleni.

Viskon reppuni ja Zizekin kirjan kaiteelle ja kiipeän yli. Jatkan matkaani taas ylemmäs. Vuoren huipulla on kolme mahtavaa rakennusta, joista yksi on ilmeisesti Yliopiston museo. Rakennusta koristelevat astrologiset symbolit, maapallo ja lukuiset vanhat keskiaikiaset oppineisuuden symbolit. En tiedä mikä toinen rakennus on, mutta se näyttää linnamaiselta ja sen takapihalla on opiskelijoiden omistama rakennus, joka on myös keskiajalta. Ilmeisesti osa kaupungin opiskelijoista pääsee asuntoarpajaisten lopputuloksena asumaan keskiaikaisesta linnasta restauroidussa asuntolassa. Huokaan syvään ihastuksista moneen kertaan kävellessäni takaisin alas vuoren rinnettä. Lasku on niin jyrkkä että joudun jarruttamaan kävelyäni. Voin vain kuvitella kuinka taianomainen luotikujamaisesti laskeutuva ramppi, jonka molemmin puolin on holvikaareutuvia puita, on kesällä kun puihin kasvaa lehdet. Lepakot viuhuvat metrin-parin korkeudella ja kissoja katoaa jonnekin sivukujille kun laskeudun keskiaikaiselle aukiolle joka haarautuu satumaisiksi kauppakujiksi samaan tapaan kuin Tukholman Gamla Stan. Sen kyllä tajuaa jälleen ettei Suomessa ole historiaa sanan varsinaisessa merkityksessä.

Herättyäni seuraavana aamuna Suuntaan metsäisille vuorenrinteille. Nousu oli jyrkkä ja rupesin puuskuttamaan jo kolmanneksen kohdalla. Onneksi nouseminen monitasoiselle lenkkipolunkaltaiselle ulkoilualeelle oli helpotettu lukuisilla portailla. Metsässä oli salaperäinen tunnelma. Metsänpohja oli täynnä maatuvia lehtieä ja kaatuneita keloja, mutta risukossa ei ollut vielä lehtiä, eikä saniaisia tai muita vihreitä aluskasveja näkynyt missään. Metsä oli kuin rautalankaveistos, jossa oli mukava maatuva tuoksu. Ulkoilupolut risteilivät serpentiinimäisesti puiden väleissä. En ole koskaan aikaisemmin nähnyt metsää vuorenrinteeltä alaspäin. Kun katsoin rinnettä alas oli huimaavaa huomata miten huolimatta maapohjan kaltevuudesta kaikki puut kasvoivat tikkusuorana ylöspäin. Siilin piikit kasvavat joka suuntaan kaarevasti huomioiden siilin kehon muodot. Nämä puut eivät välittäneet kumpareista tai kaltevuuksista tippaakaan. Puut kasvoivat suoraan ylöspäin, mainitsemani huimaava tunnelma tuli siitä kuinka tuntui siltä kuin olisi katsonut suoraan maastoa, jossa ihmiset alemmilla poluilla kävelivät ikään kuin vinossa. Tuntui siltä kuin jos olisi lähtenyt kävelemään suoraan eteenpäin, olisi kävellyt vain suoraa kourua ilman minkäänlaista kaltevuutta.

Ruskeahiekkainen polku joka vähä vähältä johti yhä ylemmäs toi minut mielenkiintoiselle tornille. Tornin pihalla oli leppoisa sunnuntai jossa saksalaiset pikkuisen yliopistokaupungin asukkaat joivat kahvia ja ulkoiluttivat koiriaan. Näky oli niin enigmaattinen että on häkellyttävää uskoa sen olleen totta. Nyt kun mietin tapahtunutta kaikki tuntuu hidastetulta ja päiväunelman kaltaiselta


Seuraavana päivän, joka oli ainoa ja ensimmäinen päivä kun ehdin olemaan Marburgissa kauppojen aukioloaikana, kävin paikallisessa levykaupassa, lelukaupassa ja ostin vegaanisia hiustenhoitotuotteita. Päivän päätteeksi kävin vegaanisessa pikaruokaravintolassa jonka nimi oli Vegi Queen. Sieltä sai erinomaista falafelia, luomukolaa ja herkullisia keksejä. Kolmen lajin vegaaninen ateria maksoi 13 euroa. Lelukauppa oli massiivisen suloinen, ostin sieltä pienen muovisen Kerberos -patsaan, sillä Kerberos on ollut ystäväni siitä lähtien kun rupesin harrastamaan mustaa magiaa ja saatananpalvontaa. Kassana oli viehättävän ihastuttava yli 50-vuotias naisihminen joka hymyili ja leikki kolmipäisellä koirapatsaalla myydessään sen minulle. Hymyilin takaisin ja huomasin samalla gelatiinittomia nallekarkkeja, joita myytiin kassalla. Kassa kertoi että karkit ovat täysin ekologisia, eivätkä sisällä mitään eläinperäistä.


Kun kävelin Marburgin kaduilla etsimässä paikallista akateemista kirjakauppaa mussuttelin pehmeitä nallekarkkeja hyvällä omallatunnolla. En ole syönyt pussillista nallekarkkeja varmaan kohta vuosikymmeneen. Perusnallekarkkeihin kun on tapana tunkea sian aivoja niin vegaanina ei niitä viitsi kamalasti järsiä. Nyt palasin muutamiin hyviin lapsuuden muistoihin kun kävelin pelkässä hupparissa keskiaikisia kierreportaita alaspäin. Marburg on useassa tasossa koska se on kaupunki vuoren rinteellä, tuntui kuin olisi tunkeutunut johonkin salaiseen keijumaailmaan kun keskellä kaupunkia oli spiraalin muotoiset kierreportaat, jotka johtivat taas toiselle tuntemattomalle kujalle.


Viimeisenä päivänä, eli enemmän tai vähemmän tänään Tiistaina, kävin paikallisen pikkuyliopiston lingvistiikan laitoksella. Tämä oli virallinen syyni käynnille, lingvistit halusivat tietokantaansa näytteen äidinkielestäni Tataarista. Käänsin erään vakioidun tarinan pätkän, puhuin numerot ja annoin muutaman näytteen esimerkkilauseista, joita nämä lingvistit keräsivät tietokantaansa. Kävin vielä viimeisen kerran vegaanisessa ravintolassa ja hyppäsin sen jälkeen saksalaisen luomukolapullon kanssa junaan missä kirjoittelen tätä tekstiä tällä hetkellä.


Vierailu Marburgiin muutti minua tavoilla joita oli vaikea edes ennakoida. Ihmiset elävät hyvin onnellista ja rauhallista elämää tuon kaltaisissa paikoissa. Heillä on neljä vuodenaikaa, talvet ja mäenlaskut kuten meilläkin. Opiskelijoiden asuntolat ovat samaa skandinaavista tasoa kuin Suomessakin. Ilmasto on parempi ja kulttuurihistoria on osa jokapäiväistä elämää. Oli myös valpastuttavaa huomata miten, ainakin tässä Saksan vasemmistolaisimmassa kaupungissa, kaupoissa lähes kaikki, kosmetiikasta lähtien, oli saatavilla vegaanisena ja luontoystävällisenä. Useassa kaupassa myytiin kosmetiikkatuotteita joissa ei ole mitään myrkyllisiä aineita. Suomessa on vielä pitkä matka metsästä sivistykseen. Saksassakin on virkistyskäyttöön sopivia niin isoja metsiä että niihin on mahdollista eksyä.


Neljän päivän mittainen loma, johon sisältyi 10 tuntia junassa istumista ja kaikessa rauhassa tapahtuvaa vapaa-ajan lukemista oli enemmän kuin tarpeen. Tajusin sen vasta päästyäni pois Amsterdamista. Hollanti on niin uskomattoman tasainen ja littana, että olin kuin pikkulapsi nähdessäni mäkiä ja vuoria ja ennen kaikkea metsiä. Päästyäni Saksaan tajusin myös miten Hollanti on todella tiheään asutettu maa. Ihmisiä on oikeastaan kaikkialla, Saksassa oli mahdollista viettää jopa minuutteja näkemättä toisia ihmisiä. Tajusin siis etten välttämättä ole väkitiheän paikan asuja. Hollanti on ihana siinä mielessä että etnobotanistiset tuotteet ovat siellä laillisia ja niitä voi ostaa suoraan kaupasta – saa kuitenkin nähdä, onko tämä sellainen seikka jonka takia olen valmis jäämään Hollantiin asumaan. Marburgin kaltainen pikkupaikka, jossa on yliopisto, olisi ehkäpä ihanteellisempi.


Muutuin myös sellaisilla tavoilla joita on vaikea kuvailla. En tiedä kuinka voisin asioita kuvailla, mutta suomalainen metallimusiikki kaikessa masentuneisuudessaan, kun kuuntelin sitä Saksassa, sai minut tuajuamaan sen, että masennukseen voi oikeasti kuolla. Tajusin täydellisesti sen, että kun sairastin oman masennukseni, että kuoleman riski oli oikeastaan aika suuri. Kuuntelin Saksassa paljon jo hajonnutta suomalaista metalliyhtyettä Sentencediä. Sentencedin sanoitukset käsittelevät paljon menetettyä rakkautta, alkoholismia, masennusta, yksinäisyyttä, talvien pimeyttä ja itsemurhaisuutta. Suomessa, missä miehisyyden tai miehenä olemisen rajat ovat todella ahtaat, tämän kaltainen machomaskuliininen metallimusiikki on ainoa tapa käsitellä, ymmärtää ja jäsentää vaikeita tunteita. Miehille metallimusiikki Suomessa on niitä harvoja tapoja jolla on lupa osoittaa tunteita.


Löysin kuitenkin tältä ehkä eniten masentuneelta Suomalaiselta metallibandilta kauniin ja optimistisen kappaleen, joka rohkaisee elämään elämää onnellisesti. (kappaleen sanat ja linkki kappaleeseen ovat blogin lopussa). Mikäli masennus on jonkinlainen symbolinen kohtaaminen Kuoleman kanssa, neuvottelua siitä onko järkeä jatkaa elämistä vai ei, niin tämä kohtaaminen Kuoleman kanssa, mikäli se johtaa päätökseen jatkaa eteenpäin, saa arvostamaan elämää koska masennus saa tajuamaan elämän olevan lyhyt ja arvokas. Mikäli jostain löytyy toivon pilkahdus jatkaa elämää, niin väitän elämän olevan parempaa masennuksen jälkeen kuin koskaan ilman sitä.


Marburg muutti minua koska tajusin masennuksen ja siitä selviämisen olevan jonkinlainen positiivinen muutoskokemus elämässäni. Osaan arvostaa tätä elämänjaksoa nyt vuosien jälkeen uudella tavalla ja Sentenced kuulostaa tästä syystä nyt hyvin toisenlaiselta kuin aikaisemmin. Sen sijaan että se kuulostaisi masentuneelta, ahdistuneelta ja epätoivoiselta, se kuulostaa kauniilta ja optimistiselta. Päätän kirjoitukseni tämän laulun sanoihin kiitollisena siitä että kävin Marburgissa. Marburgissa on jotain kaunista ja herkkää.



The bells again...someone has died
The bells of the end toll to remind
that life´s but a race against time

At your back you´ll always hear
The Chariot of Time hurrying near
The faster you run the closer it comes
A pursuer you can not outrun

Hear these words I say:
- Make the most out of your day
For brief is the light on our way
On this momentary trail

Hear these words, awake:
- Make the most out of your day
For brief is the light, so brief is the time
that we´re allowed to stay

The bells again...whose turn this time?
To reach the end, yours or mine?
Each funeral just makes us realize
that life´s but a series of goodbyes

Hear these words I say:
- Make the most out of your day
For brief is the light on our way
On this momentary trail

(too late)

Hear these words I say:
- Make the most out of your day
For brief is the light on our way
On this momentary trail

Hear these words, awake:
- Make the most out of your day
For brief is the light, so brief is the time
that we´re allowed to stay

Life passes by, melts away like snow in the spring
We all are blind to the running of time

http://www.youtube.com/watch?v=b7hl8w8Lh7g


3 kommenttia:

  1. Olipa ihastuttavaa luettavaa Marburgista ja oikein virkistävää herätä orastavaan kevääseen positiivisin mielin. Elämä on kaunis matka, josta pitää nauttia ja elää hetket joista tuo taival koostuu. Kun sen lyhyyden näkee, niin oivaltaa kaiken arvon. ännä

    VastaaPoista
  2. Kuvauksesi herätti taas halun tutustua Etelä-Saksaan. Pieni miinus siellä elämistä kohtaan syntyy siitä, että sieltä puuttuu valtameri. Olen joutunut isojen aaltojen pauhun lumoamaksi, eikä sille taida olla lääkettä.

    Jos koet, että Suomi on kehitysmaa vegaaniruuassa, et todellakaan halua kokea Portugalia. Vegaanisia keittoja saa toki lähes joka paikasta 1-2 eurolla, mutta muuten on todella tehtävä töitä, että saa kasvisruuaksi muuta kuin munakkaan - ja ymmärrät varmaan ironian jo tässä vaiheessa.

    Syön tässä parhaillaan pohjoissaksalaista ruisleipää. Ruista on 80 %, mutta leipä on silti vaaleaa, kun hapattaminen on jätetty väliin. Todella maukasta. :)

    Ajattelimme ehdottomasti ehkä tulla kylään lähikuukausina. Koska sinulle sopisi?


    Arttu

    VastaaPoista
  3. Hei Ihana,

    Kylään sopinee tulla luultavimmin toukokuun puolella.

    Joo, kauhutarinat portugalin kasvisruuista ovat tuttuja :). Valtameri, tai meriyhteys ylipäätään on itsellenikin tärkeä. Marburgin läpi virtaa kuitenkin sympaattinen Lahn -joki.

    Saksalaiset täällä Hollannissa valittavat sitä että paikallinen leipä on kelvotonta. Nyt kun kävin Saksassa ymmärrän näkökulman hyvin.

    Täydellisessä Euroopplaisessa valtiossa olisi ilmeisesti Ruotsin sosiaaliturva, Saksan kulttuurihistoria (natseja lukuunottamatta), Etelä-Espanjan ilmasto ja Hollannin päihdelainsäädäntö. Kahvi olisi Itävallasta tai Portugalista ja ruoka vegaanisena Italiasta. Britit voisivat järjestää bileet ja Norjalaiset voisivat palvoa Saatanaa.

    VastaaPoista