torstai 13. toukokuuta 2010

Blogin tarkoitus


Degun juoksupyörä on päiväkirja joka kartoittaa prosessia. Blogin on tarkoitus olla ystäviä ja sukulaisia varten kirjoitettu jonkinlainen uutisvuo ainakin kahden vuoden elämänjaksosta Amsterdamissa. Kirjoittelen tänne myös joitain asioita liittyen muuttoon ja sen vaiheisiin. Blogi on tarkoitus sulkea kun lähden Amsterdamista.

Blogissa tulee myös olemaan jotain ei-niin-mielenkiintoista ystävien ja sukulaisten näkökulmasta. Tulen nimittäin kirjoittamaan joitain muistiinpanoja ja reflektioita opintojeni sisällöistä ja akateemisemmista aiheista. Tämän blogin on tarkoitus olla jonkinlainen ajatussammio sen lisäksi, että siitä voi seurata kuulumisiani maailmalla.

Muutan Amsterdamiin koska vastaanotin opiskelupaikan William James Graduate School -nimisestä instituutiosta. Kyseisessä insituutissa on tarjolla erilaisia kokeellisen psykologian tutkijakoulutusohjelmia, joista maineikkaimmat lienevät Kognitiivisen neuropsykologian koulutusohjelma ja Kokeellisen sosiaalipsykologian koulutusohjelma. Aloitan kokeellisen sosiaalipsykologian koulutusohjelmassa syyskuussa ja muutto sinne on elokuussa. Asuntoa ei vielä ole. Koulutusohjelmasta on laitettu youtube -sivustolle mainoskin.

Sosiaalipsykologia Amsterdamissa ja Kentissä tarkoittaa jotain muuta kuin mihin Suomessa on totuttu. Mikäli sosiaalipsykologia on suomessa tarkoittanut työelämälähtöistä ihmisten tuottavuuden parantamiseen tähtäävää kommunikaatiotutkimusta tai analyysiä empaattisesta käyttäytymisestä vuorovaikutuksessa, niin Amsterdamissa kyse on lähes luonnontieteellisestä tutkimuksesta. Suomalainen sosiaalipsykologia on pääsääntöisesti tähdännyt ammatilliseen osaamiseen ja ainakin Kuopiossa suurin osa opiskelijoista on toivonut lähtevänsä tekemään jotain sosiaalityöhön verrattavaa auttamistyötä. Koulutuskin on ollut, ainakin Kuopiossa (nykyinen Itä-Suomen yliopisto), sen mukaista. Tieteellinen ajattelu ja kyky pohtia teorian ja empirian suhdetta on taito, joka ei sosiaalipsykologiassa kehity, ellei opiskelija itse sitä itseltään vaadi. -- Suomalainen yliopisto on pitkälti virkailijakoulu, ei tutkijakoulu.

Suomalaisella koulutuksella voi olla puolensa, mutta kontrasti siihen nähden, että Amsterdamissa opetetaan jo maisterivaiheessa apurahahakemusten, tieteellisten artikkelien ja koeasetelmien tekoa ja toteutusta on huikea. Suomessa opiskelijat opiskelevat useimpia sosiaalipsykologian teorioita ikään kuin faktoina, kun taas Amsterdamin koulutusohjelmassa opiskelijat opetetaan käyttämään teorioita kehittyvinä episteemisinä matriiseina. Tieteestä ja tieteellisistä teorioista tulee huomattavasti konkreettisempia asioita.

Episteeminen matriisi tarkoittaa sitä, että tiedon "jyvät" ovat jonkinlaisessa varkkomaisessa rakenteessa suhteessa toisiinsa ja yhden verkon solmukohdan muuttaminen voi muuttaa koko verkoston rakennetta. Verkon rakenne voi muuttua kun ulkomaailmasta tehdään jotain havaintoja, jotka tiedon verkostossa eivät ole aiemmin olleet. Toisin sanoen jo hyvissä ajoin ennen valmistumsita opiskelijat opetetaan tuottamaan tietoa ja suhtautumaan tietoon jossain määrin kypsemmin kuin ammatillisesti orientoituneessa suomalaisessa yliopistossa. Suomalaisessa sosiaalipsykologiassa helpoiten saa ohjausta ja apua empaattisiin syvähaastatteluihin perustuvissa tutkimuksiessa, mutta ohjausta saa jo huomattavasti heikommin kokeelliseen tutkimukseen. Suomalaisilla sosiaalipsykologeilla ei ole ymmärrystä ihmiskehosta tai sosiopsyykkisten ilmiöiden ja niiden kehollisesta ilmenemisestä. Toisin sanoen, tiukan tieteellistä osaamista sosiaalipsykologeilla ei Suomessa ole. Kvantitatiivinen osaaminen on henkilökunnan puolella hallussa mutta tilastomenetelmiä ja matematiikkaa opetetaan opiskelijoille tarpeettoman laiskasti. Sosiaalipsykologiksi on mahdollista valmistua ymmärtämättä tilastollista tutkimusta syvällisesti (tai juuri ollenkaan), mikä on sääli.

Yliopistojen ei pitäisi olla ammattikouluja, mutta niin ne vain tuntuvat Suomessa olevan. Harvaa sosiaalipsykologian opiskelijaa, joita olen koulutusurani aikana tavannut, on oikeasti jaksanut kiinnostaa tiede ja tieto sen itsensä vuoksi. Sosiaalipsykologian koulutusohjelman pitäisiä ainakin teoriassa olla tutkijakoulutus, mitä se nyt suomessa on vain nimellisesti. Mikäli sosiaalipsykologin tutkinnolla pitää olla ammatillista pätevyyttä, en ymmärrä miksei sitä voida tehdä niin, että eriytettäisiin selvästi auttamishaluiset ja ohjattaisiin heidät tekemään sosiaalityötä tai jotain muuta järkevää. Vaihtoehtoisesti tämän voisi tehdä niin, että tiukan tieteellisen tutkijakoulutuksen päälle olisi vielä erityiset kuuden kuukauden mittaiset ammatilliset opinnot, jotka opiskelija voisi suorittaa, nämä opinnot suorittanut voisi sitten käyttää vaikka laillistettua sosiaalipsykologin ammattinimikettä. Tieteellisen osaamisen ymmärtämisestä ja tiukkuudesta ei kuitenkaan pitäisi tinkiä. Opintojen valinnaisuudesta voisi karsia jonkin verran ja korvata valinnaisuutta enemmällä metodien hallinnan vaatimisella. Eikä matematiikan perusteiden kertaaminen samalla vaatimustasolla kuin mitä perusbiologilta vaaditaan ole mitenkään kohtuutonta. Onnistuisivat tilasto-opinnotkin näpsäkämmin. -- Matematiikkaa ei tarvitse vaatia pääsykokeissa, mutta osana tieteellisiä opintoja kyllä, mikäli yhteiskuntatietelijöiden osaamistaso ei ole kovin korkea niin matematiikan opetus voitaisiin hyvin toteuttaa hitaasti ja tukiopetusta tarjoten.

Niin, olen siis valmistunut sosiaalipsykologiksi kertaalleen ja menen nyt sitten hankkimaan virkamieskoulutuksen lisäksi tieteellisen sosiaalipsykologin koulutuksen. Opettelen tekemään sosiaalipsykologiaa muustakin kuin haastattelututkimuksellisesta näkökulmasta. Tällä hetkellä tutkintonimikkeeni on master of social sciences, kun valmistun Amsterdamista valmistun nimikkeellä master of science research olen kaksi kertaa maisteri ja toinen nimike tulee olemaan turha joka tapauksessa. Välillä tuntuu siltä, että elämässään on tehnyt kasan tyhmiä valintoja, valmistun vasta 29-vuotiaana siihen ammattinimikkeeseen, mistä olisin hyvin voinut valmistua jo 25-vuotiaana, jos olisin tehnyt elämässäni toisenlaisia ratkaisuja. Monet huippututkijat maailmalla ovat valmistuneet tohtoreiksi jo 28-vuotiaana. Mikäli olen onnekas, niin voin valmistua ehkä 32-vuotiaana tohtoriksi. Ystäväni lohduttavat minua usein toteamalla, että näytän huomattavasti nuoremmalta kuin oikeasti olen. Vasta viikko sitten minulta kysyttiin baarin ovella papereita. Kaitpa se on sitten lohdullista.

Mutta niin siis, blogin tarkoitus on kertoa kuulumisistani ja kerätä yhteen hajanaisia ajatuksiani matkani varrelta. Miksi? Syyt annoin yllä. Koska muutan ulkomaille yllä mainituista syistä ja tämä lienee itselleni kelvollisin ja mieluisin tapa pitää haamuyhteyttä Suomeen. Luulen, että saan vähemmän häiritseviä yhteydenottopyyntöjä lähisukulaisiltani kun kerron vapaaehtoisesti ja runsassanaisesti itse kuulumisistani.

Mikäli vallan innostun, niin saatan laittaa blogiini kuvia Amsterdamista. Olin Amsterdamissa viimeksi tammikuussa ja tuolloin otin kännykälläni kuvan koirasta joka katseli taidegallerian oven läpi kadulla kulkevia ihmisiä. Koira sattui näyttämään hyvin samalta kuin pitkäikäinen ystäväni TomTom. Ehkä koiran näkeminen toimi jonkinlaisena positiivisena emotionaalisena vahvikkeena sille, että Amsterdam on kiva paikka ja että Amsterdamin vapaaseen yliopistoon kannattaa hakea. Kannatti ilmeisesti hakea, sillä sain opiskelupaikan vastoin kaikkia odotuksiani.

Olen ollut vuosia jumissa jonkinlaisessa luuseri-identiteetissä, jonka onnistuin rakentamaan itselleni lukiossa -- olen aina pitänyt epäonnistumista ja mokaamista kohtalonani. Vähän kuin Aku Ankalla on tapana epäonnistua kaikessa. Epäonnistumisen pelko on joka tapauksessa kantanut positiivista hedelmää, sillä arvosanani olivat riittävän korkeat koulutusohjelmaan joka vaati sisäänpääsyä varten yli 4:n keskiarvoa (kun maksimi on 5). En ollut uskoa, että voisi olla jotain, missä voi onnistua. Tämä on minulle iso ja tärkeä asia ja tämän asian saavuttaminen on mahdollistanut sen, että uskallan budjetoida aikaa myös ystävieni ja sukulaisteni huomioimiseen. Tämä on asia, mitä en ole uskaltanut tehdä vuosiin, siksikin tämä blogi.

Ehkä tämä on oma kiero tapani kiittää kaikkia jotka ovat tukeneet matkan varrella, en ole enää maan nielemä ja kadoksissa. Jos mietit, mitä minulle kuuluu, voit aina kirjoittaa osoitekenttääsi http://deguwheel.blogspot.com ja lukea uusimmat kuulumiseni. Niille, jotka kaipaavat reaaliaikaista sosiaalipornoa elämästäni voin suositella osoitetta deguwheel.status.net. Kyseessä on nk. mikroblogi, jota voi päivittää vain 140-merkillä kerrallaan. Sen päivittäminen on todella näpsäkkää kun voin tehdä sen koska tahansa, sillä koneeni yläkulmassa on tuollainen lyhyt kenttä mihin voin koska tahansa kirjoittaa viesin ja se näkyy sitten tuolla nettisaitilla.

En pidä videoneuvotteluista, en pidä puhelimessa puhumisesta, ne ovat oikeastaan aika ahdistavia medioita, älkää kysykö miksi. Olen puhelimessa lähes poikkeuksetta niukkasanainen tai harvinainen ilmiö. Luulen kuitenkin tämän median olevan minulle helpoin ja niille (lähinnä mummi ja äiti) jotka haluavat jotain ynähtelyä antaoisampaa keskustelua kanssani, myös olevan paras vaihtoehto. Jos minut haluaa tuntea, niin pitää matkustaa pääni sisälle; tämä lienee siihen paras vaihtoehto käytettävissä olevan teknologian rajoitukset huomioiden.

Kiitos siis kaikille viimeisen viiden vuoden aikana annetusta tuesta ja tässä on kiitoslahjani teille. Lupaan pyrkiä siihen, että päivitän blogiani ainakin kolme kertaa kuukaudessa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti