torstai 18. marraskuuta 2010

Sovinismi

Tämä on varmaan ensimmäinen naissukupuolta esineellistävä kirjoitukseni. Tosin, tavallisen vihan ja katkeruuden sijaan, mikä esineellistämiseen miehien puolelta liittyy, tässä tekstissä esineellistäminen saa esteettisen ja nautinnollisen ulottuvuuden. – Ennen kuin assosiaatiot ja oletukset karkaavat rukkasesta, totean heti alkuun ettei tämä kirjoitus ole sävyltään tai sisällöltään seksuaalinen.

Olen jälleen koulutusohjelmassa, missä suurin osa on naispuolisia. Kun aloitin yliopisto-opintoni olin ryhmäni ainoa miespuolinen. Nyt miehiä on sentään kolmannes opintoporukastani. Se mihin tämä kirjoitus noin tarkemmin liittyy on esteettinen ja intellektuelli nautinto mitä naiset voivat tarjota. Palaan asiaan pian syvemmälti, taustan toteaminen on kuitenkin olennaista.

Olen tässä viimeisen viikon-parin aikana törmännyt jälleen siihen ilmiöön, että maailmassa on paljon miehiä, jotka eivät tajua ajatella naispuolisia ihmisiä ystävinä tai kavereina, tasapuolisessa mielessä. Tarkoittaen siis sitä, että naisten ymmärrys, esimerkiksi tieteestä, taiteesta, politiikasta tai filosofiasta voi olla jotain muutakin kuin pinnallista ulkoa oppimista. Monille miespuolisille naisten osaaminen ja ymmärrys, oli kyseessä melkein mikä tahansa asia, on jotain mitä väheksytään. Naisten ymmärrykselle ei anneta samaa arvoa kuin miespuolisen toverin kirjoituksille, pohdinnoille, kommenteille tai palautteelle. Itse en juuri edes usko siihen, että naisten ja miesten tavoissa käsitellä logiikkaa, filosofiaa tai tiedettä olisi mitään laadullisia eroja. Viittaan nyt niihin jonkinlaisiin arkikäsityksiin siitä, että naiset hahmottaisivat nyansseja ja sävyjä paremmin kuin miehet. Miehet olisivat päättelyssään jotenkin "puhtaamipia" tai "kylmempiä". Näihin arkikäsityksiin en usko.

Kirjoitukseni ydinpointti on siinä, että usein miehet kokevat naisen ensisijaisesti jonkinlaisena "ulkoryhmän" jäsenenä. Olentona, joka ei ole yksi jätkistä, ja siten jotain sellaista joka ei ansaitse tulla vakavasti otettavaksi. Joku joka on jollain tavalla tuttu, mutta erilainen niin pahasti, ettei oikein osaa suhtautua mitenkään luontevasti. Tämä naisiin kohdistettu "toiseus" johtaa siihen, että naiset ulkoistetaan toveruuden kehästä esineeksi tai olennoksi, joka on seksuaalinen olento vailla muita monimutkaistavia ulottuvuuksia. Seksuaalisoimisen myötä naisesta katoaa monien miesten kokemusmaailmassa sosiaalinen estetiikka. Naisesta tulee seksuaalisen hedonismin mahdollistaja, mutta koska useimpien naisten kanssa tuo hedonismi jää toteutumatta, moni mies on enemmän tai vähemmän salaa jonkin asteinen misogyyni. Tämä jännitteinen suhde ulkoryhmän jäseneen, joka ei tarjoa halujen täyttymystä, johtaa miehen halujen kannalta pardoksaaliseen tilanteeseen. Misogynia, johtaa katkeruuteen ja vihaan ulkoryhmän jäsentä kohtaan, mikä näkyy sanallisessa ja sanattomassa viestinnässä naisia kohtaan. Tämä puolestaan johtaa naisten suurempaan etääntymiseen, etenkin tästä tietystä miestyypistä. Tämä taas entisestään katkeroittaa salamisogyynia.

Minun käy monesti sääliksi näitä misogynistisia miehiä. Naisia en tässä asiassa sääli, koska he eivät menetä mitään vältellessään katkeroituneita idiootteja. Naisilla on onneksi oikeus valita seuransa, ainakin Länsi-Euroopassa. Misogynistisia miehiä käy sääliksi koska he menettävät paljon muutakin kuin seksiä. He menettävät hyvää seuraa, ymmärrystä, neuvoja, viisautta ja monesti jopa myös estetiikan tajua. Lisäksi, naisten seura on miehen terveydelle edullista, vaikka toveruudessa ei olisi seksuaalisia sävyjä ollenkaan.

Minä nautin suunnattomasti älykkäiden naisten seurasta. Olen onnellinen siitä, että olen saanut tavta monia älykkäitä naisia elämäni aikana. Se on minulle eräs suurimpia esteettisiä kokemuksia [terveiset erityisesti Kuopion Annoille]. Siis, heidän seuransa on itseisarvoisen platonistisesti nautinnollinen kokemus. Naispuoliset ihmiset, etenkin ne joilla on taiteellisia ja teknisiä lahjoja, esittelevät taituruuttaan mielellään niille jotka sitä osaavat arvostaa. Kun ei ole ylimielinen ja on valmis kuuntelemaan hetken, voi saada kuulla runoja, pienokonserttoja, tai mielenkiintoisia analyyseja tilasto-ohjelmien näppäristä lisäpalikoista tai kielen evoluutiosta. Ollessaan valmis hetkeksi pysähtymään ja antamaan aikaa näiden monesti huippuun hiettujen taitojen tarkasteluun, voi lahjaksi saada maalauksia, esseitä, piirrustuksia tai jotain muuta vastaavaa. Mikäli osaat arvostaa taituruutta, voit saada esseesi oikoluetuksi ilman että edes itse sitä pyydät. Suhtautuessasi naisiin taideteoksina, tai erinomaisina kirjoina tulet nauttineeksi heistä heidän itsensä takia, seksualisoimatta heitä. Tällöin heistä yllättäen tuleekin erinomaisia sisäryhmän jäseniä. He saattavat jakaa osaamistaan, resurssejaan ja taitojaan jopa enemmän kuin miespuoliset ystävät. Ne joihin aikaisemmin suhtautui sisäryhmän jäseninä.

Ehkä miehet eivät voi koskaan täysin olla esineellistämättä naisia. Luulisin kuitenkin, että jos suhtautmistavan muuttaa masturbaatiovälineestä nautinnoksi platonistisessa mielessä, niin esineellistäminen muuttuu vähemmän katkeroittavaksi. Paradoksaalisesti, päästämällä irti misogyniasta saa enemmän naispuolisia ystäviä, jolloin ehkä se sopivan kumppanin löytäminenkin muodostuu väistämättä helpommaksi. Tässä mielessä, on hyvin sääli, että miehet eivät osaa arovstaa naisia itsenäisinä päämäräsuuntautuneina taideteoksina. Vulgaari esineellistäminen on vain surullista koska siinä menettää niin paljon.

Pahoitteluni kaikille ystäville joita tämä esineellistäminen loukkasi. Tämän kerran kuva on asuntoni uusista asukkaista.

sunnuntai 3. lokakuuta 2010

Alex, minä ja rutiinit


Elämä täällä on niin kiireistä ettei juhlimaan ehdi vaikka voisi pikkuhiljaa ruveta tuntumaan siltä, että se voisi vaihteeksi olla kivaa. Tämä tulee siis juhlimista vihaavalta ja opiskelua rakastavalta ihmiseltä. Arjen täyttää tällä hetkellä kaksi kurssia. Toisessa opetellaan nk. APA -standardia, eli yhteiskuntatieteissä kansainvälisesti käytettyä kirjoitus- ja viittaustekniikkaa. Tämän kurssin tarkoitus on opettaa opiskelijat kirjoittamaan sellaista tekstiä, joka kelpaa tutkimuksen julkaisuun. Käytännössä kaikki lehdet, jotka julkaisevat tutkimustuloksia, edellyttävät APA-formaatin hallintaa ja on mielestäni käsittämätöntä, ettei se ole Suomessa yleisenä vaatimuksena osana sosiaalipsykologien ja muidenkin yhteiskuntatieteilijöiden koulutusta. Täällä ollessa on ruvennut tuntumaan siltä, ettei suomalaisissa yliopistoissa edes haluta kouluttaa opiskelijoista oman alansa huippuosaajia. Tällä tavalla ei ainakaan tule kilpailua yhteiskuntatieteellisten alojen virkojen hauissa. Olisihan se kamalaa jos n. 30-vuotiaat olisivat suomessa jo julkaisseet kymmenkunta paperia tai enemmmänkin. Kuten väitöskirjani ohjaaja Markus Jokela, hänen julkaisulettelonsa on pitkä kuin nälkävuosi.

Mutta niin, toinen kurssi on nk. Advanced Research Methods, joka nyt ei toistaiseksi ole ollut kovin Advanced mutta on ainakin tarjonnnut minulle jo muutamia seikkoja, jotka täydentävät puutteellista koulutustani. Osa on tosin valitellut ettei ole vielä hirveästi tullut mitään uutta. Kurssilla on lukemistona 600 sivuinen kirja, joka tulee nippelien tasolla lopputenttiin handlattavaksi. En valita, minusta on kiva lukea tekstiä siitä, että mihin tilastollisia analyyseja käytetään. Käytännössä tähän mennessä tilastotieteen koulutukseni on ollut sitä, että osaan käsin laskea mm. Mann-Whitneyn U-testin tai nk. t-testin. Mitä ne ovat, niin sillä ei nyt tässä ole väliä. Nyt opiskelen sitä mihin noita käytetään, vaikka aikaisemmin osasin lähinnä suorittaa laskutoimitukset oikein, tajuamatta että mitä niillä pitäisi tehdä.

Niin tai näin, niin täällä on sellainen meininki, että kerran kahdessa viikossa pitää palauttaa tilastollisia analyysitehtäviä, jotka on kirjoitettu APA-standardilla ja kerran viikossa pitää kirjoittaa n. 3 sivua APA-standardeilla olevaa tekstiä. Harmi vain, että tekstiä varten pitää tehdä taustatyötä, eli kaivaa itse alkuperäisiä artikkeleita, lukea ja ymmärtää ne, jotta voi referoida sen mitä niissä sanottiin, muuten tehtävässä ei olisi mitään vaikeaa. Nyt kolmen sivun kirjoittamiseen menee helposti koko viikonloppu. Sen lisäksi täällä pitää ensimmäisen kuuden viikon aikana (joista neljä on nyt takana päin) valmistella kaksi esitystä ja pystyä sujuvalla englannilla esittämään monimutkaista sosiaalipsykologista tutkimustietoa muutamassa minuutissa.

Sitä on melko onnekas jos ehtii kerran viikossa käymään kaupassa. Sitä on onnekas jos kykenee tekemään kaikki tehtävänsä valmiiksi niin, että ne eivät ole rimaa hipoen saatuja suorituksia. Olen jo vähentänyt viikottaisen suihkussakäymiseen n. kahteen kertaan. Lämpimien aterioiden valmistamisesta olen luopunut, sillä tämä yhteiskunta ei tue rauhallisia koti-iltoja. Täällä on kaikilla kiire kokoajan... paitsi ehkä islamilaisen kulttuurin edustajilla -- heillä tuntuu noin yleisesti ottaen olevan aika välimerellinen meininki.

Kuvassa, pöydän ääressä kanssani, on Alex. Hän on 30-vuotias entinen tutkimusassistentti Yhdysvalloista. Hän työskenteli aikaisemmin kognitiivisen neurotieteen tutkimuskeskuksessa. Hän on minun parini Advanced Research Methods kurssilla ja hän on vähintään yhtä motivoitunut kuin minä saamaan hyviä arvosanoja ja suoriutumaan tehtävistä reilusti YLI riman. En ole moiseen asenteeseen törmännyt suomalaisissa yliopistoissa kertaakaan kun olen joutunut ryhmätöitä tekemään. Ekaa kertaa minulla oli työpari, joka oikeasti tekikin jotain, eikä vain lusmuillut. Alex on kiva, <3, ja minua fiksumpi, mikä sekin on kivaa.

Vapaa-aikani on toistaiseksi mennyt lähinnä ihmissuhdeasioiden hoitoon Suomen päädyssä. Eli olen skypettänyt (videopuhelinsoitellut) äitini ja Marikan kanssa. Viime ja toissa viikolla vapaa-aikaa meni apurahahakemusten rustaamiseen. Olen nyt jättänyt viidelle eri säätiölle apurahahakemuksia ja odottelen jo tuloksia kärsimättömänä. Nyt alkavalla viikolla jätän vielä yhden hakemuksen. Luulisi, että jostain tärppää ennemmin tai myöhemmin. Muuten vapaa-aikanani olen ehtinyt kerran, siis vain kerran koko reilun kuukauden aikana, lukemaan filosofiaa huvikseni. Suomessa minä luin jatkuvasti ja koko ajan ja suoritin yliopisto-opintoni siinä sivussa. Täällä suoritan vain yliopisto-opinotojani, mutta en ehdi lukemaan mitään siinä sivussa.

Se mikä suomalaisen yhteiskuntatieteilijän erottaa hollantilaisesta on tutkimusmenetelmien kehno hallinta, mutta laaja yleissivistys ja hyvä peruskäsitys filosofiasta ja filosofisesta ajattelusta. Suomalaiset, aavistuksen vakavammat opiskelijat, ovat keskustelutaitoisia ja katseeltaan laaja-alaisempia kuin hollantilaiset kolleegansa. En ota kantaa siihen kumpi on parempi, kunhan totean. Hollannissa puolestaan osataan tehdä töitä ja tutkia ihan toisella tasolla. Moni suomalainen kolleegani on sanonut Hollannista sitä, että ei ole koskaan opiskellut niin paljon kuin mitä täällä ollessa on joutunut opiskelemaan. Minä puolestani joudun toteamaan, että tahti on juuri sopivan kiireinen. Jos on valmis luopumaan ylimääräisistä juoksuistaan ja sosiaalisesta elämästään, niin täällä viihtyy hyvin.

Ekaa kertaa vuosiin minulla on varsinaisia koulukavereita. On mukava mennä luennolle kun näkee ihmisiä joiden kanssa tietää opiskelevansa vielä seuraavat kaksi vuotta. En näe heitä juurikaan vapaa-ajallani, koska kaikki joutuvat käyttämään vapaa-aikansa opiskeluun, mutta yliopistolla on hyvä meininki ja jaamme asioita paljon. Melkein joka päivä joku tuo jotain kavereille jaettavaa evästä syötäväksi yliopistolle. Yritämme jakaa toisillemme apua ja informaatiota niin paljon kuin suinkin pystymme. Yhteisellä sähköpostilistalla, kannustamme ja autamme toisiamme vaikeissa tilanteissa. Tuo kuva minusta ja Alexista on ensimmäisestä vapaaillasta jonka vietimme kouluporukalla. Sekin ilta oli tosin lyhyt, kävimme tunnin keilaamassa ja ruokailemassa sen jäljkeen. Lähes kaikki menivät jo yhdeksältä kotiin, koska seuraavana päivänä oli taas luentoja. Ilta oli silti kiva, puhuimme lähinnä opinnoista.

torstai 2. syyskuuta 2010

Asuinalueeni


Rakennus jossa asun on nimeltään Foyer Bos en Lommer. Tarkemmin oikeastaan rakennuksen nimi on Foyer ja se sijaitsee Bos en Lommer'in kaupunginosassa. Bos tarkoittaa metsää, Lommerista en tiedä. Sen tiedän etteivät paikalliset toistaiseksi ole myöskään kertoneet mitä se tarkoittaa. Wikipedian mukaan alueen pitäisi olla eräs vehreimpiä Amsterdamissa. En ole samaa mieltä. Täällä on kyllä puita, mutta Amsterdamissa on paljon vehreitä puistokatuja ja Amsterdamin ja Amstelveenin rajalla on jo hyvin metsäistä, vaikkakin metsä on istutettua (tosin, yli 96% Oulun eteläpuoleisista metsistä on myös enemmän tai vähemmän istutettu talousmetsää).

Jos asuinalueeni sitä osaa missä minä asun luonnehtii erityisesti joku, niin se on muslimien määrä. Joko kyse on siitä, että elämme Ramadanin kuukautta tai siitä, että alue on erityisen islamilainen tai molemmista yhtä aikaa. Islam kuitenkin näkyy asuinalueellani selvästi. Kuulen säännöllisesti Turkin kieltä, paikallinen toriaukea (Bos en Lommer Plein [suom. "Pläin" tarkoittaa aukeaa tai toria]) muistuttaa päivisin basaaria ja kun sen läpi kävelee kuulee resitoitua Koraania tai islamilaisen kulttuurialueen pop -musiikkia. Asuinalueellani julkisissa mainostauluissa mainostetaan Ramadan -festivaalia. Festivaalimainoksessa kysytään "Syötkö vielä lisää" hollanniksi.

Paikallisista muslimeista huomaa, että he ovat usein ylipainoisia ja verrattain lyhyitä valtaväestöön verrattuna. Hollantilaiset ovat Euroopan pisin kansallisvaltiossa elävä populaatio. Heidän keskipituutensa on 182-185 cm. Minä olen Suomessa ns. "pitkä", olen 184 cm. Täällä olen selvästi lyhyt. Toistuvasti seison ihmisten vieressä joita saan katsoa ylöspäin (myös akateemisessa mielessä). Luultavasti siis uskonnollisuus täälläkin ilmenee yhtä aikaa heikon terveyden ja suhteellisesti alhaisen koulutustason kanssa. Islamilainen asuinalueeni on meluisampi kuin muut alueet joissa olen toistaiseksi sompaillut. Keskusta etenkin on hiljainen paikka, mutta asuinalueellani kadulla öiseen aikaan huudellaan ja soitetaan musiikkia. Asuinalueeni muistuttaa tässä suhteessa varmaan enemmän Etelä-Eurooppaa kuin skandinaavista asuinaluetta. Mutta edelleen, muslimien eläväisyys saattaa liittyä Ramadaniin kun keskellä yötä, vasta auringonlaskun jälkeen, saa syödä ja kaikki hakeutuvat sukulaistensa luokse ruokailemaan. Asuntolani puolestaan on hyvin hiljainen. Ei uskoisi opiskelija-asuntolaksi.

Muualla kaupungissa islam ei näy hirveästi nyky-Helsinkiä enempää, vähän kuitenkin. Asuinalueellani on paljon muslimien pitämiä pikkuisa puoteja ja turkkilaisia ravintoloita, mikä täällä tarkoittaa laajempaa kirjoa kuin pelkkää kebabia. On hauska ajatella, miten turkkilaisesta ruokakulttuurista kuoriutuu esiin erilaisia puolia sen mukaan, mihin valtioon pitää integroitua. Suomessa liharuoka on miehuuden mitta ja Suomi-pojan symboli, täällä taas mieskuva on vähän pehmeämpi ja feminiinisempi, joten turkkilaisissa ravintoloissakin on tarjolla vähän muutakin kuin pelkkää lihaa. Kulttuuri vaikuttaa markkinoilla kysyntään ja tarjontaan. Islamilaisen asuinalueeni erottaa (tämän hetken havaintojeni valossa) muista asuinalueista sekin, että täällä näkee ulkona leikkiviä lapsia. Ilmeisesti asuinalue on turvallinen.

Kierrätykseen liittyvät käytännöt täällä vaihtelevat asuinalueittain. Minun kulmillani kierrätetään vain paperi ja lasi, mikä lienee tyhjää parempi. Metallijätteitä ei täällä pääse hirveästi kertymään, joten yritän kuitenkin ne eritellä muista jätteistä ja kuskata toisille asuinalueilla. Osa asuinalueista kierrättää joitakin muoveista, omani ilmeisesti ei. Se mitä olen saanut Amsterdamin kaupungin roskahuollon sivuja tavattua, niin näyttäisi siltä, että ainakin läpinäkyvät muovipullot voi kierrättää siten, että pakkaa ne läpinäkyvään muovipussiin pestynä ja jättää roskisten viereen. Olen nyt sitten tehnyt tätäkin, vaikka en ole ihan varma vielä, että meneekö tämä oikein. Biojätteitä täällä ei kierrätetä. Teoriassa kuitenkin voisi olla mahdollista käydä aika-ajoin Amsterdamin ja Amstelveenin rajaisella metsäalueella kippaamassa kahvinpurut johonkin kuoppaan vaivihkaa.

Hirveästi muuta en osaa toistaiseksi asuinalueestani sanoa. Lähettyvillä on kaksi erinomaista ruokakauppaa, mistä löytyy hyvin tavaraa vegaanisellekin ruokailijalle ja kun on oppinut pyöräilemään, niin täältä pääsee lipastollekin n. 20 minuutissa. Julkista liikennettä ei oikeastaan tarvitse kun pyörätiet ovat sen verran erinomaisia. Täällä pyöräilevät kaikki, pukumiehistä äiteihin. Täällä näkee paljon myös skoottereita ja ne tuntuvat liittyvän islamilaiseen taustaan, mutta en ole tehnyt luotettavaa tilastollista analyysia tästä havainnosta ; ).

lauantai 28. elokuuta 2010

Käynti keskustassa

Kävimme tänään Harriksen kanssa keskustassa. Asun n. viiden kilometrin päässä ydinkeskustasta, mikä tarkoittaa alle vartin pyörämatkaa. Suomessa viisi kilometria tarkoittaisi mäkien ja vinojen pyöräteiden kanssa helposti kaksinkertaisenkin ajan.

Emme oikeastaan tehneet keskustassa mitään ihmeellistä, kunhan pyörähdimme n. tunnin mittaisella reissulla. Kävin ns. Smart Shopissa ostamassa opiskelua helpottavia ravintolisiä. Eräs ravintolisä on siitä hauska, että siinä on käytännössä kasvipohjaisia Altzheimer -lääkkeitä ja joitakin dopamiinin esiasteita. Käytännössä kaikkia ravintoaineita, jotka helpottavat opiskelua saa kuitenkin soijasta. Ostamani ravintolisäsekoitus sisältää pääasiassa erilaisia soijasta eristettyjä aineita ja neidonhiuspuu-uutetta (Ginko).

Kävimme myös Simon Lévelt -nimisessä liikkeessä, joka myy pelkästään luomutee- ja kahvilaatuja. Ostin sieltä viittä eri teelaatua ja teesihtejä. Teekupit pitää hankkia vielä erikseen jossain vaiheessa. Teekaupan myyjä puhui minulle hollantia ja minä puhuin hänelle muutamia sanoja hollantia ja paljon sanoja englanniksi. Kohtaaminen oli ihan hauska ja piristävä. Sain kanta-asiakaskortin kyseiseen teekauppaan, vaikka kun miettii sitä, että ostin melkein puoli kiloa teetä, että tuskin olen heti sinne palaamassa. Tai mistäs sitä tietää..? Vaikka Alankomaissa on ainakin kaksi omaa tee- ja kahviyhtiötä (Max Havelaar ja Simon Lévelt), jotka molemmat myyvät pääasiassa luomutuotteita, niin paikallisista marketeista ei kuitenkaan löydä paikallisia teejalosteita. Mielestäni tämä on surullista, Twiningsiä ja Liptonia ja muita brittiläisiä tuotemerkkejä löytää helpommin kuin paikallisia.

Oppimisravinteiden ja teelaatujen hankkimisen lisäksi kävimme pienen pienessä 1800-luvulla perustetussa kahvilassa, joka valmistaa edelleen aitoja kotitekoisia Hollantilaisia vohveleita. Ne näyttävät ja maistuvat täysin erilaisilta kuin markettivohvelit (oikealla). Nämä kahvilassa myytävät Stroopwafle'sit ovat nimeltään Koningstroopwafle'ja. Kyseisessä kahvilassa oli Kensingtonin juna-aseman seinäkello 1800-luvulta ja kahvila oli äärimmäisen mukavalla paikalla kanaalin vieressä hiljaisella sivukujalla. Kahvilassa kuuli ruotsia, englantia, hollantia ja suomea, Amsterdamin keskusta on todella kansainvälinen.

Amsterdamin ydinkeskustan alue on rakennettu neljän eri kanaalin varteen. Kanaalit tekevät kaikki tismalleen saman muotoisen kaarteen kaupungin pohjoispuolelta itäpuolella. Kanaalit ovat sijoittuneet sisäkkäin ja kaupungissa on siksi todella helppo suunnistaa. Kanaalit on nimetty ovelan muistisäännön kanssa yhtenevästi. Sisimpänä on Singel (ensimmäinen kanaali), seuraavaksi tulevat Herrengracht, Kaizergracht ja Prinzengracht. Kanaalit menevät Singelin jälkeen aakkosjärjestyksessä siten, että Prinzengraht on uloimpana ja siten trigonomentrian sääntöjen mukaan myös pisin. Damin aukiolle (eli keskusaukiolle) pääsee aina kun suunnistaa kohti Singeliä.

Keskusta on ainakin kesäaikaan hyvin mukava. Kaupunki on todella hiljainen, sillä keskusta-alueella ei ole juurikaan autoteitä. Pyörätiet ovat leveitä ja kanaaleissa menee polkuveneitä. Ihmisiä on vain vähän enemmän kuin Helsingin keskustassa, mutta meteliä on reilusti vähemmän. Voisi sanoa, että ei ollenkaan, ryysiksen kestää kun ei ole meteliä. Oma asuinalueeni, joka on keskustan ulkopuolella on meluisampi kuin keskusta. Polkupyörien ja -veneiden lisäksi kaupunissa liikkuu useampia hevosten vetämiä kärryjä.

Tällä kertaa kaikki kaupunkikuvat ovat Amsterdamin ydinkeskustan alueelta.

perjantai 27. elokuuta 2010

Kurssi puskista


Tänään sain ATK-tunnarit. Heti kun loggauduin sisään tunnuksillani, niin minulle selvisi, että joudun virallisten kurssien lisäksi opiskelemaan pakollisena yhden ohjelmointikurssin. Joudun opiskelemaan Authorware -nimisen ohjelmointikielen, jolla ilmeisesti on tehty iso liuta viimeisen vuosikymmenen merkittävistä sosiaalipsykologisista kokeista, jotka liittyvät ihmisten tiedostamattomiin arviointeihin.

Ohjelmointikielenä Authorware on siitä aavistuksen kummallinen, että käytännössä se näyttää siltä, että sillä tehtäisiin pelkkiä piirrustuksia neliöillä ja viivoilla. Siinä koodaaminen on korvattu vuokaavioiden tekemisellä ja koodia väännetään vain silloin, jos on joku erityinen laskukaava, joka tietokoneen pitää suorittaa, ennen toiseen vaiheeseen siirtymistä. Tätä ohjelmointikieltä ja sen opettelua ei oltu sisällytetty alkuperäiseen kurssileutteloon, mutta ei se haittaa. Luulen, että opin ohjelmointikielen hyvissa ajoin ennen kuin se pitää hallita. Kurssin voi suorittaa omaan tahtiin ja siihen on kaikki ohjeet ja materiaalit saatavilla opiskelijoiden omilta nettisivuilta. Tämän kaltaista teknistä osaamista olen toivonut osaksi koulutustani, on ihanaa kun vihdoin saa opiskella sellaisten työvälineiden hallintaa, joilla pystyy tekemään nykyaikaista sosiaalipsykologista tutkimusta.

ATK-tunnareiden lisäksi hankin tänään yliopistoni virallisen hupparin. Hupparissa on yliopistomme logokin, Griffini (klikkaamalla saa suuremman kuvan). Eli leijona, jolla on siivet ja kotkan pää. Sain hupparin kymmenellä eurolla koska hupparissa oli värjäysvirhe, hupparin kiristysnauhoissa oli sinisiä laikkuja, mitkä kuvassakin näkyvät. Minua tämä ei tosin haittaa tippaakaan. Muuten tänään ei tapahtunut mitään muuta kuin se, että kävin kahdella Hollannin kulttuuria käsittelevällä luennolla. Nyt tiedän jo jonkin verran Hollannin ilmastosta, taloudesta, historiasta ja siitä, miksi se on vapaamielisyyden kehto. Kurssin opettaja sanoi opiskelijoille, että vaikka he ovat ulkomaalaisia, heitä koskevat Hollannin lait ja käytännöt, opettaja sanoi, että kannabista voi kokeilla. Se oli hassua. Ei kuulisi Suomessa yhdenkään opettajan suusta, missään.

Mutta joo, sosiaalipsykologian opetus alkaa virallisesti vasta syyskuun 1., mutta käytännössä ohjelmointikurssi alkoi jo eilen. Ensimmäiset läksyt pitää palauttaa jo reilun viikon päästä, joten tässä pitää laittaa jo hihat rullalle ja savuamaan. Tänään se pakistanilainen poika tuli viereeni istumaan ja vaikutti taas yksinäiseltä. Sääliksi kävi, toivottavasti hänen yksinäisyytensä helpottaa jossain vaiheessa, voi muuten tulla kurja vuosi. Sellaista uutta olen havainnut, ettei peppuni kestä tätä jatkuvaa höyläämistä, mitä polkupyörän vatkaaminen aiheuttaa. Hanurini on niin mustelmilla, että joudun istumaan melkein alaselkäni päällä. Siksi tuo paitakuvakin on tuollainen outo.

torstai 26. elokuuta 2010

Kolmas päivä Amsterdamissa

Kuvassa Harris ja kaksi pyörääni.

Tänään satoi vettä aamuviidestä iltapäiväviiteen.

Sateen jälkeen lähdimme veljeni kanssa kävelemään Amsterdamia päästä päähän, tällä kertaa haimme opiskelijakylästä ystäväni Tuukan minulle jättämän pumpattavan bar.. patjan, ei-pumpattavan polkupyörän ja kanamunia keittävän paistinpannun.

Paluumatkalla pysähdyimme Café Sinbadin ulkopuolella (minä odotin ulkona). Myöhemmin samana iltana ostimme elintarvikekaupan tyhjäksi, kun seisoimme paluumatkan aikana kukkuralliset ruokakassit sylissämme ja selässämme asuntolani ala-aulassa joku asuntolan asukki tuli kanssamme samaan hissiin ja nauroi meille koko matkan ylös. Hänen mielestään oli huvittavaa nähdä miten opiskelijat ovat nälkäisiä.

Mitään sen ihmeellisempää ei ole tapahtunut, sateen aikana, ennen lähtöä, korjasin evoluutiopsykologian peruskurssin esseet, jotka opiskelijat olivat palauttaneet reilua viikkoa aikaisemmin. Nyt sekin (työ-)velvoite on vihdoin ohi. Huomenna pitää yrittää järjestää itselleen hakemus opiskelijakorttia varten ja käydä flaamin alkeiden luennolla.

Suomessa ennen lähtöämme tarjosin Harrikselle hollantilaista vohvelia. Hän sanoi, ettei ikinä syö sellaisia. Tänään kun kävelimme Harriksen kanssa robottikävelyä hakemaan ei-pumpattavaa polkupyörää, tarjosin hänelle vielä kerran paikallista herkkua. Olemme syöneet näitä kaksi kertaa suklaata lihottavampia kaloripommeja tänään jo paketillisen. Stroopwaffelit ovat maailman paras syy muuttaa Hollantiin, suosittelen kaikille.


Kuvassa oikealla on lähes tyhjiin syöty stroopwaffel -pussi. Pussin takana on euron maksanut kahvikuppi.

keskiviikko 25. elokuuta 2010

Toinen päivä Amsterdamissa



Olen nyt saapunut tänne ihmeelliseen maahan, missä juusto on 7kk vanhaa ja lämpimiä aterioita ei tunneta. Täällä ihmiset kuvittelevat osaavansa englantia, mutta murtavat sitä voimakkaasti, eivätkä erään kulttuuriantropologin mukaan, joka piti meille tänään luennon, osaa sitä muutenkaan. Huomasin tänään sen seikan itsekin kun etsin kaupasta tiskiainetta ja päädyin lopulta tekemään pantomiimia risti-istunnassa kaupan lattialla heilutellen tiskiharjaa kahvikupissa. Kaupan avulias naispuolinen muslimimyyjä tarjosi minulle shamppoota. -- Yritin kekseliäänä kysellä Fairya, kun ajattelin sen olevan Mars -patukan kaltainen kansainvälinen merkki. No, olihan se, mutta täällä Fairy oli joku Frede tai Freda tms. -- Olen ollut Hollannissa reilun vuorokauden ja onnistunut tekemään itsestäni totaalisen idiootin. Voisi olla huonomminkin.

Suomalaisuuden erityisyyden huomaa täällä ollessa varsin nopeasti muihin kansallisuuksiin verrattuna. Olen mm. tavannut pakistanilaisen pojan, joka morjenstaa minua nykyään joka kerta kun saa pienenkin mahdollisuuden ja hän vaikuttaa sellaiselta että hän kaipaa seuraa. Hän on saapunut minua päivää aikaisemmin ja jo nyt hänen silmistään paistaa seuran kaipuu. Tapasin tänään metroasemalla unkarilaisen ikäiseni tytön, joka myös kysyi minulta, että satunko tietämään mistä täältä saa kavereita. Hän tuli Hollantiin, koska hänen poikaystävänsä opiskeli viime vuonna Vrije Universiteitissä. Suomalaisuus korostuu tällaisessa ympäristössä, koska ei minulle ole tullut mieleenkään hankkia uusia kavereita tai tuttavia. Olen ollut erittäin tyytyväinen seuran vähyyteen. Olen tosin tänään videopuheloinut Marikan kanssa tunnin.

Jatkaakseni vielä samasta aiheesta hieman. Otin veljeni muuttoavuksi ja hän on tänään syönyt litran jäätelöa, paketillisen leipää, paketillisen kahvia, puskan basilikaa ja kaksi isoa kimpaletta haisevia juustoja. Hän on koko päivän katsonut pelkästään japanilaisia piirrettyjä ja syönyt. Hän ei ole edes puhunut juurikaan muutamaa "kiittiä" enempää. Hän tosin onnistui saamaan palohälytyksen aikaiseksi kun olin yliopistolla hoitamassa asioita, tämän hän kertoi. Muuten olemme käytännössä olleet samassa huoneessa kahdestaan hiljaa. Kumpikaan ei ole kaivannut ihmisiä tai seuraa, vaikka olemme eräässä Euroopan väkitiheimmässä kaupungissa, missä kulttuuria, bändejä, baareja ja kahviloita on jokaiselle sormelle 72. Suomalaisuus korostuu ympäristössä, missä on muita kulttuureita läsnä. Tässä tapauksessa kyvyssä sietää seuran vähyyttä ja hiljaisuutta.

Tänään yliopistolla oli 1) tervetuliaisluento(ja) 2) kulttuuriantropologinen analyysi Hollantilaisista 3) polkupyörämyynti. Ostin polkupyörän ja siihen kolme kiloa painavan lukon, jonka kettinki oli ranteeni paksuista, 75 eurolla. Olen tänään hankkinut Hollantilaisen kännykkäliittymän, kahvisuodattimen, kaksi kahvikuppia, satulan ja purjeiden ompeluun tarkoitettuja neuloja, hammasharjan ja varastanut kahdeksan metriä vessapaperia. Olen tänään luennoilla olon lisäksi pyöräillyt käytännössä Amsterdamin kaupungin etelälaidalta lähes pohjoislaidalle. Ei se kovin iso kaupunki ole tällä tavalla aje(te)ltuna.

Antropologi sanoi, että hollantilaisille on tavallista puheen ja muun kommunikaation blatantti suorasukaisuus. Oman jälkikasvun seurustelukumppaneilta on tapana kysellä seksielämän sujuvuudesta, tämä on aiheuttanut antropologin mukaan lukuisia kiusallisia tilanteita vaihto-opiskelijoiden seurusteluelämään. Luulen että äitini oli edellisessä elämässään hollantilainen.


Tällä kerralla tekstini aloituskuva on jäätelöpaketin syönyt japanilaisia piirrettyjä katsova Harris (asunnossani on mukava puulattia). Lopetuskuvana on näkymä asuntoni ikkunasta sateisena iltana.

lauantai 22. toukokuuta 2010

Evoluutio ja ihmistieteet -seminaari


Kuuntelen Katatoniaa ja nautin kesäsateen tuoksusta Roihuvuoren huipulla.

Olin viime perjantaina koko päivän Turussa Evoluutio ja ihmistieteet seminaarissa. Olin ensimmäistä kertaa seminaarissa valmistumiseni jälkeen. Ihmisten suhtautumistapa oli hyvin toisenlainen minua kohtaan. Minulle puhuttiin kuin aikuiselle, se oli outoa. Seminaari itsessään oli nautinnollinen ja huippututkijoiden selkeitä ysityksiä (mm. kortisoliaineenvaihdunnasta ja sosiaalisisten suhteiden välisestä dynamiikasta) oli äärimmäisen mielenkiintoista kuunnella. Evoluutiopsykologia on leviämässä arkkitehtuuriinkin.

Rakennuksia ja tiloja ruvetaan suunnittelemaan siitä näkökulmasta, että ihmiset ovat sosiaalisia kädellisiä, joilla on viehtymyksiä puihin, kaarteisiin ja diagonaaleihin. Rakennuksiin suunnitellaan nykyään "turhia tiloja", joissa ihmiset voivat törmätä toisiinsa ja vaihtaa kuulumisiaan. Tilan muodolla ja naapuruston yhteisöllisyyden muodostumisella on ilmeisesti ihan löydetty jo yhteyksiä. Ekonominen rakentaminen ja materiaalitehokkuus ei ole viihtyisän ja ennen kaikkea tuottavan toimistorakennuksen keskeinen asia. Keskeisiä asioita ovat tauko- ja lepotilat, sisälle rakennetut aukiot ja kaartuvat käytävät jotka päättyvät tasanteisiin, joissa on mahdollisuus nauttia luontonäkymistä ja auringosta. Lisäksi istumispaikkojen on oltava sellaisia että ne matkivat puuta selän takana ja puun lehväisää oksaa pään päällä (turvallinen, muttei ahdas fiilis).

Tieteessä tapahtuu -artikkelini oli ilmeisesti levinnyt jo Tampereelle asti siten että joku oli sen huomannut. Konferenssin aikana ja sen jälkeen kun kävelin kaikessa rauhassa konferenssin jälkeen juna-asemalle ihmiset tulivat kiittelemään kirjoituksestani. "Ootsä se Michael Laakasuo joka kirjoitti Tieteessä tapahtuu lehteen sen jutun?". Olin vain niin äimistynyt ja hämmentynyt etten oikein keksinyt mitään sanottavaa.

Sopersin vain, että kuka tahansa olisi kyennyt sen kirjoittamaan, mikä on mielestäni edelleen ihan totta. Ainoa mitä kirjoitin oli oikeastaan siinä, että sanoin vain, että sosiologit kykenevät tekemään evoluutiopsykologiaa niillä menetelmillä mitkä heillä on käytössään. Kirjoitin puheenvuorooni mainintoja siitä mitä on jo tehty. Kirjoitukseni ei sisältänyt mitään uutta informaatiota. Silti se oli hip hop ja snap crackle pop, ilmeisesti ainakin nuoremmille opiskelijatovereille. Sain tänään kuulla, että on noteerattu jo Kuopiossakin. Ei paha kait sekäään. Juna-asemalla kolleega sanoi, että kirjoitukseni sanoi sen mitä olisi pitänyt sanoa pitkän aikaa sitten. -- Niin kait, luulin tosin että se asia olis sanottu jo jossain aiemminkin.

Suurin palkinto kuitenkin itselleni oli siinä, että viime syksynä vetämältäni evoluutiopsykologian peruskurssilta oli päätynyt kolmannes opiskelijoistani samaan seminaariin, etenkin kuin vain yhdellä oli aikaisempaa taustatietoa alalta. Se on mielestäni saavutus. Heidän kanssaan oli kiva keskustella vähemmän muodollisessa tilanteessa. Sain entisen pomoni ja toivottavasti tulevan väikkäriohjaajani kanssa sovittua myös hieman tulevista aikatauluista

Tämän kertainen kuva on onnellisesta Meksikon putkimintusta. Se selvästi tykkää kesästä ja sen pirteys ja onnellisuus tuntuu olevan rinnakkain omani kanssa. Kasvi on tosin myrkyllinen, joten älkää kysykö miltä se maistuu. Oletettavasti kitkerältä ja pahalta. Sen varsi on evolutiivisesti kummallinen, se on täysin neliön muotoinen. Kasvien kasvattamisesta ja degujen tarkkailusta voi oppia paljon, niin paljon, että joskus niiden käyttäytymisen havainnointia voi käyttää hyödykseen artikkelin kirjoittamisessa. Kannatti siis pelastaa degut roskiksesta ja ottaa tuo meksikolainen neito pöydän koristeeksi.

sunnuntai 16. toukokuuta 2010

Konservatiivit on tymiä


Osallistuin tänään nk. Elävään kirjastoon. Se on sellainen tapahtuma, jossa ihmiset saavat lainata "kirjastosta" toisia ihmisiä ja keskustella heidän (eli kirjojen) elämästä. Olin tänään lainattavana nimikkeellä Totaalikieltäytyjä. Tilaisuus oli kiva ja viihdyin siellä erinomaisesti. Tilaisuuden jälkeen olen kuitenkin hieman pohtinut asioita. Seuraava kirjoitus on oikeastaan täysin itsekäs tunteenpurkaus, eikä se ole millään muotoa kypsä tai asiallinen.

Hämmästyttää, hämmästyttää oikeastaan joka kerta, kun tapaa jonkun suunilleen itsensä ikäisen umpikonservatiivin. Keskustelin tänään siis kolmen ihmisen kanssa siitä, millaista on olla totaalikieltäytyjä ja miksi kieltäytyä. Yksi oli umpikonservatiivi. Vaikeinta on aina yrittää selittää totaaliselle umpikonservatiiville oma positioni. Sellaiselle konservatiiville, joka oikeasti uskoo sellaisiin asioihin kuin auktoriteetit ja niiden kunnioittaminen vain näiden aseman takia. Samaiset konservatiiviset ihmiset myös ajattelevat että kulttuurit ovat jotenkin erityisen säilyttämisen arvioisia ja kunnioitusta ansaitsevia asioita, etenkin heidän omansa. Kysyin konservatiivilta, että pitääkö lääkäreitä kuunnella koska he ovat lääkäreitä vai koska he saattavat tietää jotain relevanttia terveydestä. Lääkäreitä ei mielestäni tarvitse kuunnella sellaisissa asioissa, mistä he eivät mitään tiedä; sellaisia asioita on paljon. Konservatiivi vaikutti siltä, ettei ollut oikeastaan koskaan edes ajatellut asiaa.

Lyhyesti kantani on seuraava: konservatiivit ovat syypäitä sille, että ihmisillä ylipäätänsä on sodaksi nimitettyjä ilmiöitä. Konservatiivit ovat niitä ihmistyyppejä, jotka jaksavat ylipäätänsä vauhkoontua jumalista, rituaaleista ja muista meemeistä, joita he pakkosyöttävät toisten kurkuista alas. Jos eri ihmiset eivät jaksaisi kokea kansallisylpeyttä tai tarvetta älyttömien neuroosiensa pakkoylläpitoon, niin yksi iso motiivi kähisemiseen ja kahinointiin olisi poissa maailmasta. Mikäli kukaan ei kokisi tarvetta elää menneisyyden myyteissä, oli sitten Suomen pienestä kolmen kuukauden mittaisesta rajakahakasta tai paratiisista (jota ei koskaan ollutkaan), niin ihmiskunta voisi elää tulevaisuudessa ja rakentaa paremman huomisen. Jokaisen maan konservatiivit voivat puolestani ottaa perinteensä ja tunkea ne syvälle hanuriinsa. Kun kaikki luopuvat uskonnostaan, kansallisuudestaan ja perinteistään, niin kaikki luopuvat jostakin -- olen valmis luopumaan vaikka kaikista kolmesta sujuvasti osaamastani kielestä ja korvaamaan sen neljännellä, jos siitä seuraa vakaampi maapallo. Se on tasapuolista ja oikeudenmukaista, kukaan ei luovu mistään materiaalisesta tai konkreettisesta kaikki luopuvat ainoastaan informaatiosta.

Informaation arkistoiminen ei pitäisi olla sen kivuliaampaa kuin delete -napin painaminen tietokoneella kun tuhoaa musiikkiarkistonsa. Hetken se voi ottaa päähän, mutta kun ajan myötä unohtaa sen mitä menetti, niin eipä se enää kirpaisekaan. Konservatiivit voisivat vain painua helvettiin tarpeettoman hamstraus- ja säilytysvimmansa kanssa. Mikäli jokainen "kansakunta" unohtaisi historiansa, niin aika pian katoaisi syyt ylläpitää kaunoja, rajoja ja sotia.

Konservatiivit ovat niitä, jotka kuvittelevat, että heillä on joku myyttinen "kypsemmän" ihmisen oikeus (oikeastaan kyse on puhtaasta strategisesta itsekkyydestä), määritellä mm. oikeanlaiset tavat olla joko mies tai nainen. Konservatiivit ovat niitä, joiden mielestä ihmiset tarvitsevat kasvatusta ja kasvatus on oikeastaan vain heidän oman ideologiansa aivopesemistä toisiin ihmisiin. Koulujärjestelmä on tästä näkökulmasta varsin ovela propagandaväline, kun sillä on objektiivisuuden halo ympärillään. Kolulujärjestelmä on sitä, että toisten ihmisten poliittiset mieltymykset ja arvojärjestelmät pakotetaan sellaisille, joilla sitä ei vielä ole. Kyse on hallinnasta ja sitä pidetään arvoneutraalina. Konservatiivit perustelevat ihmisten pakottamista asepalvelukseen kasvatuksella. Ts. he päättävät hyvän miehen mallin, omien arvojensa pohjalta ja kokevat oikeudekseen määritellä sopivan mieheyden. Konservatiivit voisivat ottaa geeninsä ja vain ampua itsensä omilla arvoillaan ja omilla pyssyillään, joita he yrittävät varsin kehnoin perustein pakottaa toisille. Missään vaiheessa he eivät oikeastaan pysähdy kertomaan sitä, miksi miehen pitää olla tietynlainen? Minusta ns. mamiksissa, pehmoissa, nörteissä, nössöissä ei ole mitään vikaa. Vaatii enemmän chutzpa'a nyky-Suomessa olla nörtti kuin macho. Nössömiehet ovat riittävän fiksuja (keskimäärin) ymmärtääkseen, ettei sodankäynti ole hyödyksi ainakaan heille itselleen. Manittakoon että, Turun vankilan ylilääkärin Hannu Lauerin mukaan, miesten suorittamien henkirikosten eräs keskeinen syy on juurikin suomalainen miehen malli, jossa miehen on puolustettava ylpeyttään ja kunniaansa. Perinteinen mieheys on idareille, eivätkä konservatiivit edes tajua sitä, kannattavat vain yleistä asevelvollisuutta, missä siihen (mieheyteen) "kasvatetaan".

Konservatiivit ovat myös tyhmiä. Konservatiivit eivät ymmärrä sitä, kun joku hylkää heidän tarjoamansa kulttuurin. He ajattelevat asian jotenkin alitajuisesti näin

1. Minun kultuurini on hyvä
2. Koska minä kuulun tähän kulttuuriin
3. Niin minä olen hyvä ihminen
4. Koska minä olen hyvä ihmienn ja minä kuulun tähän kulttuuriin, niin minun kulttuurini on hyvä
5. Minun pitää siis pakottaa tämä kulttuuri myös muiden hyväksyttäväksi
6. Koska jos en sitä tee, niin en saa muita ihmisiä suojelemaan omien geenieni leviämistä.

Korostan siis että yllä olevan kaltainen ego- ja etnosentrinen ajattelu ei ole tiedostettua, konservatiivit tietoisella tasollaan vain kokevat ylpeyttä, rakkautta ja muita sellaisia asioita omaa ryhmäänsä ja sen arvoja ja piirteitä kohtaan. Heidän näkökulmastaan (tietoisella tasolla) kunnituksessa perinteitä kohtaan on kyse itseisarvoisesta asiasta. He eivät tietoisesti pyri levittämään geneejään, mutta heidän ajamansa arkipolitiikan tavoite on alitajuisesti juuri tämä. On heidän geeniensä levittämisen strategian näkökulmasta varsin ymmärrettävää myös se, että heidän tietoisuutensa (kuten kaikkien ihmisten) on jakautunut siten, ettei heidän tietoinen minänsä tavoita heidän todellisia motiiveitaan. Täten, heidän vilpittömyytensä (ja tyhmyytensä ja sokeutensa) omien arvojensa suhteen on heille todellista. Koska se on heille todellista, he eivät näyttele ja saavat siten toisetkin vakuuttuneeksi ilmaisuillaan ja eleillään. Ihmiset kommunikoivat emootioillaan enemmän kuin semanttisella informaatiolla, jos konservatiivien viestinnästä "vuotaisi" valehteluun liittyviä eleitä, he eivät vakuuttaisi toisia ihmisiä vilpittömyydestään. Heidän kannattaa siis huijata myös itseään. Evoluutiolle ei olisi järkevää rakentaa konetta, joka ei pidä itseään hyvänä ja leimaa siten myös kulttuuriaan ja arvojaan pelkän ryhmäjäsenyyden perustella hyväksi.

Konservatiivit ovat siis täysin vilpittömiä ollessaan ymmärtämättä sitä, että kaikki eivät halua heidän arvojaan tai heidän kulttuuriaan. Heidän mielestään kyse on aina "auktoriteettiongelmasta" tai "epäkypsästä kapinoinnista". Tämä on syytös on varsin helppo tapa suojautua ajattelemiselta. On huomattavasti vaikeampaa ja raskaampaa ihmismielelle ajatella asiaa niin, että toisella puolella voisi vaikka olla kyse jostain oikeasta ajatustyöstä ja siitä, että heidän (konservatiivien omissa) arvoissaan ja kulttuurissaan voisi olla jotain pahasti pielessä. Jos he myöntäisivät, että heidän arvoissaan on jotain vikaa he myöntäisivät samalla, että heissä on jotain vikaa. Kuten yllä selitin, tällainen evolutiivinen rakennelma olisi jossain määrin kestämätön ja siksi varsin epätodennäköinen. Konservatiivi ei mistään hinnasta tekisi päätöstä jättää lisääntymättä sen takia, kun maailmassa on asiat pielessä -- konservatiivi ei näet osaa yhdistää että vika on hänen toiminnassaan ja hänen kulttuurissaan. Vika on aina niissä muissa, venäläisissä, ruotsalaisissa tai kiinalaisissa. Ei kuitenkaan Suomalaisissa. Konservatiivi on myös tyhmä senkin takia, ettei hän halua tajuta sitä, että muiden maiden konservatiivit ovat samanlaisia kuin hän itse. Seuraavaksi onkin tiedossa sota, tavalla tai toisella.

Mutta joo, konservatiivit... Hyödyttömiä tälle maapallolle ovat he. Jokaisen maan konservatiivit ajattelevat, että heillä on oikeus kuluttaa, ostaa ja lisääntyä, koska heidän ryhmäjäsenyytensä tekee heistä erikoisia (jumalan valittuja). Konservatiivit eivät ymmärrä, että heidän lisääntymisensä on ympäristörikos, joka lisää maapallon kuormitusta ja siten lisää sitä todennäköisyyttä ettei maapallolla välttämättä ole tulevaisuudessa ollenkaan ihmisiä kun sen ekologinen kantokyky romahtaa. On vain luonnollista että jokaiset vanhemmat näkevät lapsensa täydellisinä ja viattomina; "ei meidän lapset ole ympäristökatastrofi, mutta kiinalaisten lapset on".

Konservatiivit voisivat painua helvettiin tiedostamattoman mielensa kanssa. Ketä oikeasti jaksaa kiinnostaa suomalaisuus tai suomalaisuuden säilyttäminen, jos koko ihmiskunta saattaa tuhoutua ase- ja suurteollisuuden intressien takia. Tulevaisuuden ihmisillä, jos he selviävät tästä tiukasta tilanteesta mitä kohti olemme kiihtyvällä tahdilla ajautumassa, tulee olemaan kulttuurien museossa varmasti oma osastonsa kansallisvaltioiden kansallismielisille kulttuureille joita kauhistellaan samalla tavalla kuin nykyään kauhistelemme Ruandan kansanmurhaa. Hauskinta on se, että tulevaisuudessa sen tekevät mitä todennäköisimmin juurikin Konservatiivit. Sitä ennen konservatiivien pitää ymmärtää, että aseteollisuus, sodat ja ympäristöongelmat ovat systemaattisesti yhteenkietoutunut ongelma, joka nimenomaan on seurausta heidän lisääntymishaluistaan. Heidän lisääntymishalunsa on siis heidän geeniensä mahdollinen tuho. Vittu mitä idiootteja, en voi käsittää miten kukaan voi vapaaehtoisesti olla konservatiivinen.

Tämän päivän kuvan tilalla on video ruokailevista deguista. Degut eivät ainakaan ole toistaiseksi osoittaneet merkkejä siitä, että olisivat keksineet aseteollisuutta, kansallisvaltioita, tai saasteita.

perjantai 14. toukokuuta 2010

Blogin nimestä

Degu; se on sellainen sosiaalinen jyrsijä, joka jakaa lastenhoitovastuita ja koordinoi yhteistyötä kaivaakseen laajoja tunneliverkostoja. Degut ovat sosiaalisia eläimiä. Eräs japanilainen tutkija opetti degut käyttämään pientä haravaa, jolla ne saattoivat kaivella herkkupaloja esteen alitse. Deguilla on yli 15 erilaista kommunikatiivista elettä, kujerruksia, vihellyksiä, taputuksia, narskutuksia, hännän heilutuksia ja ties mitä muuta sellaista, mikä ei ole ihmisen havaittavissa. Lyhyesti sanottuna, degut ovat sellaisia otuksia, mitä me ihmiset tapaamme pitää älykkäinä omasta näkökulmastamme katsottuna.

Juoksupyörä taas on vekotin mitä voi polkea maailman tappiin asti pääsemättä mihinkään. Kuvaan tällä sitä, että suoritan saman tutkinnon kahteen kertaan, ennen kuin pääsen elämässäni järkevällä tavalla eteenpäin. Suomessa puhutaan oravanpyörästä ja anglikaanisessa maailmassa käytetään termiä rat race. Joka tapauksessa kyse on jyrsijöistä ja juoksemisesta. Jonkinlaisesta hölmöstä kilpailusta, minkä voittamisesta ei kuitenkaan lopulta ole hirveästi palkintoja jaossa.

Juoksuun tai lenkkeilyyn voi tosin assosioida myös positiivisia asioita. Itselleni juoksupyörän päällimmäinen assosiaatio on mukavuudessa ja siinä, että kun tekee jotain liikunnallista huomaa päänsä nopeasti täyttyvän liudasta sellaisia ideoita joita haluaisi tutkia. Juoksun aiheuttama transsi tekee mielikuvitukselle ja muistille jotain sellaista, että ne tuntuvat toimivan tavallista tehokkaammin tuossa tilassa.

Eli, blogin on tarkoitus täydentää lenkkipolulla päähän pälkähtäneitä ideoita. Degut ovat sosiaalisia jyrsijöitä. Sen lisäksi, että blogi on tapani olla sosiaalinen, se on myös tapani olla jyrsijä. Jyrsijät vaikuttavat monesti neuroottisilta otuksilta, kun niiden pitää pureksia kaikkea mahdollista. Jokaista uutta asiaa (kuten Marvin Minskin kirjoittamaa keräilyklassikkoa tai kirjahyllyn jalkaa) pitää järsiä. Degut saattavat varsin sinnikkäästi ja pitkäjänteisesti järsiä vaikka metallia päästäkseen itselleen epämieluisasta asiasta eroon tai muovatakseen mieluisan asian (kuten pahvilaatikon) itselleen sopivammaksi (tunneliverkoston kaltaiseksi reikälaatikoksi). Eli, tässä blogissa yritän järsiä maailmaani vähän miellyttävämmäksi ja kestää sen sellaisia puolia mistä en aina välttämättä innostu. Toisaalta, saatan tämän blogin "sivuilla" (? ruudulla ?) pureksia myös mielenkiintoisia tai miellyttäviä asioita. Vaikka jyrsijät vaikuttavat neuroottisilta, eivät ne sitä ole. Niille on lajityypillistä pureksia asioita, pureksiminen on niiden "juttu". -- Vähän niinkuin planeetan tuhoaminen on ihmisten juttu.

Tämän päivän kuva on kuva uusista silmälaseistani. Sain ne vakuutuksen piikkiin, onneksi.

torstai 13. toukokuuta 2010

Blogin tarkoitus


Degun juoksupyörä on päiväkirja joka kartoittaa prosessia. Blogin on tarkoitus olla ystäviä ja sukulaisia varten kirjoitettu jonkinlainen uutisvuo ainakin kahden vuoden elämänjaksosta Amsterdamissa. Kirjoittelen tänne myös joitain asioita liittyen muuttoon ja sen vaiheisiin. Blogi on tarkoitus sulkea kun lähden Amsterdamista.

Blogissa tulee myös olemaan jotain ei-niin-mielenkiintoista ystävien ja sukulaisten näkökulmasta. Tulen nimittäin kirjoittamaan joitain muistiinpanoja ja reflektioita opintojeni sisällöistä ja akateemisemmista aiheista. Tämän blogin on tarkoitus olla jonkinlainen ajatussammio sen lisäksi, että siitä voi seurata kuulumisiani maailmalla.

Muutan Amsterdamiin koska vastaanotin opiskelupaikan William James Graduate School -nimisestä instituutiosta. Kyseisessä insituutissa on tarjolla erilaisia kokeellisen psykologian tutkijakoulutusohjelmia, joista maineikkaimmat lienevät Kognitiivisen neuropsykologian koulutusohjelma ja Kokeellisen sosiaalipsykologian koulutusohjelma. Aloitan kokeellisen sosiaalipsykologian koulutusohjelmassa syyskuussa ja muutto sinne on elokuussa. Asuntoa ei vielä ole. Koulutusohjelmasta on laitettu youtube -sivustolle mainoskin.

Sosiaalipsykologia Amsterdamissa ja Kentissä tarkoittaa jotain muuta kuin mihin Suomessa on totuttu. Mikäli sosiaalipsykologia on suomessa tarkoittanut työelämälähtöistä ihmisten tuottavuuden parantamiseen tähtäävää kommunikaatiotutkimusta tai analyysiä empaattisesta käyttäytymisestä vuorovaikutuksessa, niin Amsterdamissa kyse on lähes luonnontieteellisestä tutkimuksesta. Suomalainen sosiaalipsykologia on pääsääntöisesti tähdännyt ammatilliseen osaamiseen ja ainakin Kuopiossa suurin osa opiskelijoista on toivonut lähtevänsä tekemään jotain sosiaalityöhön verrattavaa auttamistyötä. Koulutuskin on ollut, ainakin Kuopiossa (nykyinen Itä-Suomen yliopisto), sen mukaista. Tieteellinen ajattelu ja kyky pohtia teorian ja empirian suhdetta on taito, joka ei sosiaalipsykologiassa kehity, ellei opiskelija itse sitä itseltään vaadi. -- Suomalainen yliopisto on pitkälti virkailijakoulu, ei tutkijakoulu.

Suomalaisella koulutuksella voi olla puolensa, mutta kontrasti siihen nähden, että Amsterdamissa opetetaan jo maisterivaiheessa apurahahakemusten, tieteellisten artikkelien ja koeasetelmien tekoa ja toteutusta on huikea. Suomessa opiskelijat opiskelevat useimpia sosiaalipsykologian teorioita ikään kuin faktoina, kun taas Amsterdamin koulutusohjelmassa opiskelijat opetetaan käyttämään teorioita kehittyvinä episteemisinä matriiseina. Tieteestä ja tieteellisistä teorioista tulee huomattavasti konkreettisempia asioita.

Episteeminen matriisi tarkoittaa sitä, että tiedon "jyvät" ovat jonkinlaisessa varkkomaisessa rakenteessa suhteessa toisiinsa ja yhden verkon solmukohdan muuttaminen voi muuttaa koko verkoston rakennetta. Verkon rakenne voi muuttua kun ulkomaailmasta tehdään jotain havaintoja, jotka tiedon verkostossa eivät ole aiemmin olleet. Toisin sanoen jo hyvissä ajoin ennen valmistumsita opiskelijat opetetaan tuottamaan tietoa ja suhtautumaan tietoon jossain määrin kypsemmin kuin ammatillisesti orientoituneessa suomalaisessa yliopistossa. Suomalaisessa sosiaalipsykologiassa helpoiten saa ohjausta ja apua empaattisiin syvähaastatteluihin perustuvissa tutkimuksiessa, mutta ohjausta saa jo huomattavasti heikommin kokeelliseen tutkimukseen. Suomalaisilla sosiaalipsykologeilla ei ole ymmärrystä ihmiskehosta tai sosiopsyykkisten ilmiöiden ja niiden kehollisesta ilmenemisestä. Toisin sanoen, tiukan tieteellistä osaamista sosiaalipsykologeilla ei Suomessa ole. Kvantitatiivinen osaaminen on henkilökunnan puolella hallussa mutta tilastomenetelmiä ja matematiikkaa opetetaan opiskelijoille tarpeettoman laiskasti. Sosiaalipsykologiksi on mahdollista valmistua ymmärtämättä tilastollista tutkimusta syvällisesti (tai juuri ollenkaan), mikä on sääli.

Yliopistojen ei pitäisi olla ammattikouluja, mutta niin ne vain tuntuvat Suomessa olevan. Harvaa sosiaalipsykologian opiskelijaa, joita olen koulutusurani aikana tavannut, on oikeasti jaksanut kiinnostaa tiede ja tieto sen itsensä vuoksi. Sosiaalipsykologian koulutusohjelman pitäisiä ainakin teoriassa olla tutkijakoulutus, mitä se nyt suomessa on vain nimellisesti. Mikäli sosiaalipsykologin tutkinnolla pitää olla ammatillista pätevyyttä, en ymmärrä miksei sitä voida tehdä niin, että eriytettäisiin selvästi auttamishaluiset ja ohjattaisiin heidät tekemään sosiaalityötä tai jotain muuta järkevää. Vaihtoehtoisesti tämän voisi tehdä niin, että tiukan tieteellisen tutkijakoulutuksen päälle olisi vielä erityiset kuuden kuukauden mittaiset ammatilliset opinnot, jotka opiskelija voisi suorittaa, nämä opinnot suorittanut voisi sitten käyttää vaikka laillistettua sosiaalipsykologin ammattinimikettä. Tieteellisen osaamisen ymmärtämisestä ja tiukkuudesta ei kuitenkaan pitäisi tinkiä. Opintojen valinnaisuudesta voisi karsia jonkin verran ja korvata valinnaisuutta enemmällä metodien hallinnan vaatimisella. Eikä matematiikan perusteiden kertaaminen samalla vaatimustasolla kuin mitä perusbiologilta vaaditaan ole mitenkään kohtuutonta. Onnistuisivat tilasto-opinnotkin näpsäkämmin. -- Matematiikkaa ei tarvitse vaatia pääsykokeissa, mutta osana tieteellisiä opintoja kyllä, mikäli yhteiskuntatietelijöiden osaamistaso ei ole kovin korkea niin matematiikan opetus voitaisiin hyvin toteuttaa hitaasti ja tukiopetusta tarjoten.

Niin, olen siis valmistunut sosiaalipsykologiksi kertaalleen ja menen nyt sitten hankkimaan virkamieskoulutuksen lisäksi tieteellisen sosiaalipsykologin koulutuksen. Opettelen tekemään sosiaalipsykologiaa muustakin kuin haastattelututkimuksellisesta näkökulmasta. Tällä hetkellä tutkintonimikkeeni on master of social sciences, kun valmistun Amsterdamista valmistun nimikkeellä master of science research olen kaksi kertaa maisteri ja toinen nimike tulee olemaan turha joka tapauksessa. Välillä tuntuu siltä, että elämässään on tehnyt kasan tyhmiä valintoja, valmistun vasta 29-vuotiaana siihen ammattinimikkeeseen, mistä olisin hyvin voinut valmistua jo 25-vuotiaana, jos olisin tehnyt elämässäni toisenlaisia ratkaisuja. Monet huippututkijat maailmalla ovat valmistuneet tohtoreiksi jo 28-vuotiaana. Mikäli olen onnekas, niin voin valmistua ehkä 32-vuotiaana tohtoriksi. Ystäväni lohduttavat minua usein toteamalla, että näytän huomattavasti nuoremmalta kuin oikeasti olen. Vasta viikko sitten minulta kysyttiin baarin ovella papereita. Kaitpa se on sitten lohdullista.

Mutta niin siis, blogin tarkoitus on kertoa kuulumisistani ja kerätä yhteen hajanaisia ajatuksiani matkani varrelta. Miksi? Syyt annoin yllä. Koska muutan ulkomaille yllä mainituista syistä ja tämä lienee itselleni kelvollisin ja mieluisin tapa pitää haamuyhteyttä Suomeen. Luulen, että saan vähemmän häiritseviä yhteydenottopyyntöjä lähisukulaisiltani kun kerron vapaaehtoisesti ja runsassanaisesti itse kuulumisistani.

Mikäli vallan innostun, niin saatan laittaa blogiini kuvia Amsterdamista. Olin Amsterdamissa viimeksi tammikuussa ja tuolloin otin kännykälläni kuvan koirasta joka katseli taidegallerian oven läpi kadulla kulkevia ihmisiä. Koira sattui näyttämään hyvin samalta kuin pitkäikäinen ystäväni TomTom. Ehkä koiran näkeminen toimi jonkinlaisena positiivisena emotionaalisena vahvikkeena sille, että Amsterdam on kiva paikka ja että Amsterdamin vapaaseen yliopistoon kannattaa hakea. Kannatti ilmeisesti hakea, sillä sain opiskelupaikan vastoin kaikkia odotuksiani.

Olen ollut vuosia jumissa jonkinlaisessa luuseri-identiteetissä, jonka onnistuin rakentamaan itselleni lukiossa -- olen aina pitänyt epäonnistumista ja mokaamista kohtalonani. Vähän kuin Aku Ankalla on tapana epäonnistua kaikessa. Epäonnistumisen pelko on joka tapauksessa kantanut positiivista hedelmää, sillä arvosanani olivat riittävän korkeat koulutusohjelmaan joka vaati sisäänpääsyä varten yli 4:n keskiarvoa (kun maksimi on 5). En ollut uskoa, että voisi olla jotain, missä voi onnistua. Tämä on minulle iso ja tärkeä asia ja tämän asian saavuttaminen on mahdollistanut sen, että uskallan budjetoida aikaa myös ystävieni ja sukulaisteni huomioimiseen. Tämä on asia, mitä en ole uskaltanut tehdä vuosiin, siksikin tämä blogi.

Ehkä tämä on oma kiero tapani kiittää kaikkia jotka ovat tukeneet matkan varrella, en ole enää maan nielemä ja kadoksissa. Jos mietit, mitä minulle kuuluu, voit aina kirjoittaa osoitekenttääsi http://deguwheel.blogspot.com ja lukea uusimmat kuulumiseni. Niille, jotka kaipaavat reaaliaikaista sosiaalipornoa elämästäni voin suositella osoitetta deguwheel.status.net. Kyseessä on nk. mikroblogi, jota voi päivittää vain 140-merkillä kerrallaan. Sen päivittäminen on todella näpsäkkää kun voin tehdä sen koska tahansa, sillä koneeni yläkulmassa on tuollainen lyhyt kenttä mihin voin koska tahansa kirjoittaa viesin ja se näkyy sitten tuolla nettisaitilla.

En pidä videoneuvotteluista, en pidä puhelimessa puhumisesta, ne ovat oikeastaan aika ahdistavia medioita, älkää kysykö miksi. Olen puhelimessa lähes poikkeuksetta niukkasanainen tai harvinainen ilmiö. Luulen kuitenkin tämän median olevan minulle helpoin ja niille (lähinnä mummi ja äiti) jotka haluavat jotain ynähtelyä antaoisampaa keskustelua kanssani, myös olevan paras vaihtoehto. Jos minut haluaa tuntea, niin pitää matkustaa pääni sisälle; tämä lienee siihen paras vaihtoehto käytettävissä olevan teknologian rajoitukset huomioiden.

Kiitos siis kaikille viimeisen viiden vuoden aikana annetusta tuesta ja tässä on kiitoslahjani teille. Lupaan pyrkiä siihen, että päivitän blogiani ainakin kolme kertaa kuukaudessa.